Jälkikirjoitus

Tämä onnettomuus herätti huomiota kansainvälisestikin. Ulkoministeriö ja tiedemaailma vaativat tapausta selvitettäväksi perin juurin. Onnettomuuden tutkinnan edetessä löytyi vakavia puutteita veneen kunnosta ja varustelusta. Veneen omistajaa ja kapteenia kuulusteltiin pitkään ja jopa joitakin miehistön jäseniä pidätettiin kuulustelujen ajaksi. Onnettomuusajankohdan sääolosuhteita kartoitettiin ja etsittiin syytä niin veneen kunnosta, varustelusta, miehistön ammattitaidosta kuin vallinneista olosuhteista, mutta mitään yksittäistä syytä onnettomuuteen ei koskaan raportoitu. Jossain vaiheessa keltainen lehdistö esitti jopa salaliittoteorioita ja kaappauksen mahdollisuutta koska ruumiita ei löydetty, mutta nämä otsikot sivuutettiin ilman suurempaa huomiota. Lehtien myynti nousi mutta tutkintaan näillä jutuilla ei ollut vaikutusta. Konfliktit haluttiin välttää ja tutkinta julistettiin salaiseksi. Vielä kuukausi tapahtuman jälkeen etsittiin ruumiita lähiseudun rannikoilta, mutta mitään ei koskaan löydetty. Reilun vuoden kuluttua onnettomuustutkinta oli saatettu loppuun. Veneen omistaja ja kapteeni saivat rangaistuksen laiminlyönneistä. Poliitikot antoivat vielä lausuntojaan, asia katsottiin loppuun käsitellyksi ja viimeiset rivit tapahtumasta kirjoitettiin päivälehtiin.

Eräässä noista lehdessä oli myös pieni juttu rannikolla sijaitsevasta uudesta majatalosta. Joku ulkomaalainen, ehkä pariskunta, sitä juttu ei kertonut, oli ostanut vanhan maalaistalon viinitarhoineen ja kunnostanut siitä majatalon. Viinitarha oli ollut huonokuntoinen, mutta taudin runtelemista yli satavuotiaista köynnöksistä oli pystytty pelastamaan suurin osa uuden luonnon omien antibioottien pohjalta rakennetun biodynaamisen kompostointimenetelmän avulla jolla viinitarhaa nyt lannoitettiin. Viiniköynnökset olivat kokeneet uuden tulemisen ja vanha maalaistalo oli peruskorjattu majataloksi. Ehkä eksoottisen syrjäisen sijaintinsa vuoksi viinitarhan ympäröimä majatalo rannikolla oli saanut suuren suosion. Majatalon nimi oli Toinen Unelma.

Hymyilin itsekseni, taittelin lehden siististi kasaan, nousin pöydästä ja lähtiessäni työnsin lehden läheiseen kierrätyslaatikkoon.

Kahdeksas

Sinä aamuna nousin varhain jo paljon ennen häntä. Venyttelin jäykistyneitä lihaksiani, avasin ikkunaverhot ja tuijotin taivaalle. Ilma näytti selkeältä ja tyyneltä, tämä olisi hyvä päivä purjehtia aavalla merellä maininkien keinuteltavana. Leuto ja lämmin tuuli nostaisi veneen vauhdin helposti kahdeksaan solmuun jolloin pärskeet matalassakin mainingissa voisivat iskeytyä viilentävästi kasvoihin. Siitä oli jo monta vuotta kun olin kokenut sen viimeksi. Valmistelin kevyen aamiaisen sillä emme tänään menneet ulos syömään kuten tavallisesti. Aamun valmistelujen jälkeen lähtisimme suoraan satamaan ja purrelle joka odotti meitä valmiina.

Vene ei poikennut juurikaan muista samankokoisista, ainoa ero oli ehkä että tämä oli kapeampi kuin ne aikaisemmat matkaveneet joilla olin purjehtinut ja vauhti voisi siis kiihtyä vieläkin nopeammaksi. Ilma oli kuitenkin tyyni joten joutuisimme ainakin alkumatkasta käyttämään moottoreita, vasta päästyämme riittävän kauas pois rannikkoa suojaavien rinteiden takaa voisi aavan tuuli tarttua kunnolla purjeisiin. Olimme hyvissä ajoin satamassa. Järjestelyt oli hoidettu kuten olimme sopineet ja kaikki sujui oikein hyvin. Pääsimme veneeseen ilman suurempia vaikeuksia ja kannella oli riittävästi tilaa niin miehistölle kuin meille. Olin hyvin onnellinen, mieleni olisi tehnyt korkata samppanjapullo ja nauttia lasillinen pyörryttävää juomaa, mutta ajankohta oli aivan liian varhainen eikä miehistöllä ollut aikaa muilta järjestelyiltään, joten jätin mainitsematta asiasta. Hän näytti hieman jännittyneeltä, tilanne oli uusi ja outo hänelle, mutta kun silmäilin häntä leikkisästi alta kulmain hän hymyili viehättävään tapaansa. Satama oli suuri mutta tilaa veneen kääntämiseen ennen ulosajoa oli kohtuullisen vähän. Kapteeni oli määrätietoinen ja asiantunteva. Vene lipui hitaasti tyynestä satama-altaasta kohden aallonmurtajan päätä ja avovettä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä hiukan, ele oli levollinen joten häntä ei jännittänyt. Aallonmurtajan jälkeen kevyt tuuli hiveli kasvojani ja kun katsoin mastoon alkoi tuulimittari pyöriä hetki hetkeltä nopeammin. Se näytti lupaavalta ja sai minut tuntemaan sen saman kiihottuneen tunteen kuin joskus aiemmin. Kun purje nostetaan ja tuuli alkaa lepattaa sitä ennen sen kiristymistä, se hetki juuri ennen kuin purje saa tuulelta muodon ja ennen kuin tunnet miten vene nytkähtää tuuleen vietäväksi. Vuoren takaa tuleva tuuli pyöri kuitenkin niin että emme nostaneet purjetta vielä. Pitkästyttävän pitkään ajoimme moottoreilla ennen kuin kapteeni antoi merkin. Ensin nostettiin isopurje, koska ajoimme nyt lähes suoraan vasten tuulta se tuntu lähinnä vain hidastuttavan vauhtia. Mutta kun genua alkoi nousta vene käännettiin, tuuli tarttui siihen ja kallistuimme heti kolmekymmentä astetta. Kesti hetken ennen kuin tunsin miten tuuli alkoi viedä meitä ja sitten kone sammui.

Purjehdimme leppoisasti kapeaan salmeen ja kohti avovettä. Vene keinahteli hiukan aaltojen mukana mutta vauhti oli hidas ja asento vakaa. Rannikon kalliorinteet olivat jylhiä, kaukaa siintävät uimarannat olivat täynnä auringonpalvojia, sillä nyt oli elokuu. Veden suolainen tuoksu tunkeutui sieraimiin ja tuuli hiveli lempeästi paljasta ihoa. Katsoin häntä, mieleni teki suudella, mutta tarkkasilmäisen kapteenimme silmien alla se olisi ollut kovin sopimatonta. Kysyin häneltä: "Onko tylsää?" Hän katsoi minua, hymyili tuttuun tapaansa ja ymmärtäen kysymykseni luonteen vastasi siihen hyvin yksinkertaisesti mutta arvoituksellisesti: "Odota kun päästään perille." Siihen jäi lyhyt keskustelumme siltä erää. Mitä pidemmälle etenimme sitä voimakkaammaksi kävi tuuli ja veneen vauhti nousi. Tuulimittari pyöri vimmatusti mutta hyvin tasaisesti. Aavalla näkyi jo vaahtopäitä ja odotin ensimmäisiä pärskeitä iholleni. Se oli hyvin kaunis päivä, ehkä kaunein päivä elämässäni. Aurinko hymyili meille ja tuuli hyväili meitä. Meri oli ottanut meidät keinuvaan syliinsä aaltojen vietäviksi. Tunsin miten hän hivuttautui lähemmäs ja painautui minua vasten. Olin hyvin onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen.

Puolenpäivän maissa söimme kevyen lounaan. Koska vene eteni koko ajan ja olimme kaltevassa kulmassa oli luonnollista että napsin sormin suupaloja ja ojensin ne hänen huulilleen. Tästä tapahtumasta syntyi houkutteleva leikki joka teki minut yhä ahneemmaksi ruuan suhteen. Jossain vaiheessa hän teki samoin ja alkoi jo vaikuttaa siltä että tilanne riistäytyy käsistämme jos emme pian lopeta leikittelyämme. Nuolin hänen sormiaan ja se tuntu täysin oikealta tavalta nauttia merellinen lounas veneen kannella. Hänen silmissään paloi jo aivan kuin odotus siitä että pääsemme perille, mutta samalla me molemmat nautimme tästä ateriasta paljon enemmin kuin niistä valkoisista pöytäliinoista, hyvin järjestellyistä astioista ja aterimista joita arkipäivisin kohtasimme menimme minne tahansa. Tästä olisi voinut tulla hyvä paha tapa nautinnosta joka johtaa toiseen. Tämä ei varmastikaan jäisi viimeiseksi kerraksi kun teemme näin olin siitä silloin aivan varma. Joimme lasilliset samppanjaa ja siinä samassa tunsin miten suolaisen veden pärskeet löivät ensikertaa iholleni. Se oli kuin kuohahdus juuri avatusta pullosta, mutta tuoksu, maku ja aromi olivat kovin toisenlaiset. En voinut enää estää itseäni ja suutelin häntä, ensin vain hyvin kevyesti, sitten pitkään ja hellästi. Tunsin miten suola maistui hänen huulillaan ja sinä hetkenä hänestä tuli minulle meren jumalatar, kaikkivoipa ja täydellisin olento maan päällä ja merellä. Tuuli tuntui voimistuvan sinä samana hetkenä ja vene keinahteli vähän aallokossa. Muutimme hiukan kurssia sillä tuuli tuntui kääntyneen ja purjeen lepatus kuului voimakkaammin. Vene keinui ja menetti tasapainoaan, mutta me leijuimme kuin tuulen siivillä eikä se mitä ympärillämme tapahtui tuntunut koskettavan meitä mitenkään.

Kuului rysähdys ja vene kallistui voimakkaasti nytkähtäen. Purje tarttui veteen ja genuan naru kai irtosi tai katkesi, en nähnyt mitä tapahtui mutta seuraavaksi kuului repeävä ääni. Hän paiskautui kaiteen vaijeria vasten ja putosi. En harkinnut, minulla ei ollut aikaa. Vene eteni edelleen ja hän oli pudonnut jo monta metriä sitten joten ryntäsin kaiteelle ja hyppäsin. Otin nopeasti muutaman voimakkaan vedon ja sukelsin. Pakotin silmäni auki vaikka suolainen vesi kirveli niitä. Haroin katseellani ympärilleni ja sitten näin hänet. Nopein vedoin sukelsin häntä kohti, tartuin hänen käsivarteensa ja tunsin miten hän hellästi mutta vahvasti tarttui minuun. Hän katsoi minuun lempeästi kuin hymyilleen. Ensin kaikki oli sinistä, hiukan viileää, mutta kun otin hänet syleilyyni tunsin miten lämpö siirtyi välillämme. Veden paine tuntui ensin ahdistavalta ja painoi keuhkojani kasaan. Näin miten ilmakuplat soljuivat hänen huuliltaan valkoisina ja täyteläisinä, kuin ilmapallot ne nousivat ylös taivaan sineen. Puristin itseäni häntä vasten ja annoin veden valua keuhkoihini. Se tuntui helpottavalta ja maailma ympärillä näytti muuttuvan sinisestä punaiseksi, sitten puna tummeni ja viimein oli vain pimeää. Hänen käsivartensa kannattelivat minua ja tunsin miten vajosimme yhä syvemmälle pimeyteen. Meren kohina kuulosti kaukaiselta musiikilta aina siihen hetkeen asti kunnes se vaikeni. En nähnyt enää häntä mutta tunsin miten hänen hiustensa silkki hyväili kasvojani ja sitten tunsin enää vain kädet, vartalon ja viimein jalat. Yhtäkkiä seisoimme käsikädessä. Jostain tuli valoa ja näin hänen hymyilevät kasvonsa. Hymyilin ja me lähdimme käsikädessä juoksemaan kohti tunnelin päässä hohtavaa valoa.

Seitsemäs

Tuli sitten elokuu ja olimme päättäneet pitää yhteisen loman. Hän matkusti ulkomaille luennoimaan muutamaksi päiväksi ja siinä yhteydessä oli mainio tilaisuus toteuttaa niin matka kuin muutamia yhteisiä unelmia joita emme olleet vielä ehtineet toteuttaa. Olin jossain elämäni vaiheessa purjehtinut castina niin kotimaan vesillä kuin ulkomaillakin ja halusimme yhdessä kokea purjehtimisen nautinnon suurella aavalla merellä. Tämän matkan yhteydessä se olisi ehkä mahdollista ja aloitin järjestelyt jo kotimaassa ennen matkaa. Kaupunki olisi hankala kulkemisen kannalta, esteitä ja haasteita olisi paljon, mutta vanhojen kontaktieni kautta pystyin hoitamaan suuren osan asioista jo etukäteen. Emme suhtautuneet epäkohtiin kovin vakavasti sillä olimme tottuneet siihen että kaikki asiat ovat järjestettävissä, se vaan vaatii hiukan työtä ja ponnistelua. Tässä vaiheessa lienee syytä myös kertoa että minä olin lopettanut työt. Irtisanoin itseni ja päätin keskittyä kokonaan meihin. Yhdessä olimme tulleet siihen tulokseen että pärjäämme hyvin ilman minun työtäni, lisäksi työni oli rajoittanut yhdessäoloamme ja harrastuksiamme, joten se sai mennä. Hän oli myös saanut tarjouksen vanhemman tutkijan paikasta, mutta kieltäytyi siitä, emme halunneet sitoutua mihinkään sillä uskoimme tulevamme mainiosti toimeen ilman näitä sitoumuksiakin. Meillä oli paljon haaveita, unelmia ja suunnitelmia joten aivan varmasti jokin niistä myös toteutuisi. Luotimme siihen ja aloimme rakentaa elämäämme sen varaan.

Jotkut vanhat ystäväni ottivat minuun yhteyttä vähän huolestuneina. Miksi olin jättänyt työn ja lähtenyt, en pitänyt heihin enää yhteyttä niin tiivisti emmekä järjestäneet juhlia ja tapaamisia niin kuin ennen. Heidän huolestumisensa hiukan askarrutti mieltäni ja mietinkin mitä minun pitäisi tehdä rauhoittaakseni heitä. Meillä kaikilla oli oma henkilökohtainen yksityiselämämme, mutta olimme silti pitäneet yhtä hyvin säännöllisesti ja nyt tämä säännönmukaisuus ja kaavamainen käytös oli osaltani loppu. Kirjoitin muutamia kirjeitä ja soitin puheluita silloin tällöin kun aikaa oli. Monet ystävistänikin olivat kiireisiä emmekä siis sopineet mitään muuta kuin että pidämme yhteyttä jatkossa kun aikaa on. Kerroin jotain matkasta ja suunnitelmistamme, mutta ei mitään yksityiskohtaista, vain sen mikä kuuluu hyviin tapoihin ja on luonnollista ilmoittaa ystävien ollessa kyseessä. Kaikki oli siis hyvin, mitään ovia ei ollut sulkeutunut vain uusia oli avautunut ja elämä siis jatkui tahoillaan ehkä hiukan muuttuneena ja erilaisena kuin ennen, mutta kuitenkin olimme edelleen ystäviä niin kuin aina ennenkin. Lähtiessämme painoin oven kiinni ja tiputin avaimen postilaatikkoon sillä eräs ystävämme oli tulossa käymään luonamme sillä aikaa kun olimme poissa. Talo ei siis jäisi täysin tyhjilleen poissaolomme ajaksikaan.

Eräänä päivänä olin ostoksilla ja kiertelin kaupunkia yksinäni. Odottelin hänen paluutaan keskustassa hotellin tuntumassa ja mietin mitä tekisimme, menisimmekö ehkä syömään tai vain lasilliselle, vai olisiko hän väsynyt ja haluaisi vain levätä. Sitten hän soitti ja kertoi olevansa matkalla ja kysyi missä tapaamme. Koska oli kaunis lämmin päivä ehdotin erästä terassia aivan hotellimme kupeessa. Ehtisin kävellä sinne siinä ajassa kun hän ajaisi ruuhkan läpi keskustaan. Puikkelehdin ihmismassan läpi, kävelin metrokuilun portaisiin ja oikaisin kadun alta jotta minun ei tarvitsisi seistä liikennevaloissa. Putkahdin esiin toisella puolella katua ja siinä hänen taksinsa jo olikin. Hän näytti olevan hyvällä tuulella joten arvelin että päivä oli mennyt oletettuakin paremmin. Hän näki minut jo kaukaa kun nousin portaita ja tervehti minua leveästi hymyillen, tästä voi päätellä että tämä voi tietää vain hyvää. Viimeaikoina hän oli aina ollut iloinen, mutta tänään hän oli erityisen iloinen, joten luvassa oli siis entistäkin hauskempi iltapäivä ja ilta. Valitsimme pöydän varjosta, itse asiassa siihen aikaan päivästä jo lähes kaikki pöydät olivat varjossa ja ne harvat joihin aurinko vielä paistoi olivat luonnollisesti varattuja. Pöytä oli siisti, puhdas valkoinen liina jota kukaan ei ollut vielä ehtinyt tahria ja vaikka pöydät oli aseteltukin epätasaisen kivetyksen päälle ei tämä nimenomainen pöytä keinahdellut, joten mitä parhain valinta kurkottautua pöydän yli, painaa kyynärpäät liinalle ja keskustella lähekkäin tarvitsematta korottaa ääntään ympäröivän hälyn pakottamana. Tilasimme maitokahvia ja voisarvia pikkupurtavaksi. Näin kuumana päivänä ei tarvittu muuta päiväsaikaan. Tämän lisäksi hän halusi ehdottomasti lasilliset viiniä, sillä hänellä oli kuulemma jano. Se tuntui haetulta selitykseltä sillä vesi olisi ollut ehdottomasti parempi valinta janoon, mutta arvasin heti että viinillä on myös jokin muu suurempi merkitys niin kuin aina. Olin pakahtua hänen puhetulvansa alla. Miten luento oli herättänyt suurta mielenkiintoa ja keskustelu oli jatkunut pitkään niin että ajanpuutteen vuoksi se oli pitänyt jättää kesken. Kysymykset olivat olleet erittäin asiallisia ja mielenkiintoisia, ne osoittivat miten kiinnostava ja tärkeä aihe oli. Hän esitteli joitakin käyntikortteja joita oli saanut ja kertoi henkilöistä muutamia yksityiskohtia, mutta ei mitään vielä siitä mitä jatkossa mahdollisesti seuraa. Hän oli hyvin tyytyväinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen. Tämä matka ja luento olivat jo avanneet uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia. Hän oli tyytyväinen ratkaisuunsa ettei ottanut hänelle aikaisemmin tarjottua vakanssia vastaan, se olisi ollut aivan liian tylsää ja tavanomaista. Hänellä oli nyt paljon suunnitelmia ja hän halusi keskustella niistä kanssani.

Istuimme siinä pitkän tovin. Kahvi ja viini oli juotu ja tilasimme vielä toisenkin viinin. Monet hänen ajatuksistaan saivat minut mietteliäiksi sillä tämä voi tarkoittaa vain yhtä, täysin uutta ja erilaista odottamatonta tulevaisuutta. Se ei niinkään arveluttanut minua, mutta se hämmensi minut. Jotkut toiveet voivat toteutua aivan kuin luonnostaan ja jotkut taas, niin, eivät toteudu koskaan. Meillä oli mahdollisuuksia ja oli oma valintamme miten ne käyttäisimme. Tällainen tilanne elämässä ei ole kovin tavanomainen tai edes todellinen. Usein joutuu valitsemaan sen mitä saa, mutta me voisimme valita mitä haluamme. Uskomatonta ja suorastaa huimaa, en ollut uskoa tätä todeksi, mutta niin kuin hän sen minulle kertoi, niin totta se oli joka sana. Pitkän keskustelumme jälkeen lähdimme hotelliin tarkoituksenamme levätä hetki ennen illallista. Tänään söisimme ehkä kahden sillä emme olleet sopineet mitään tapaamisia tälle illalle. Hän oli iloisempi kuin koskaan ja hyvin hilpeällä tuulella varsinkin sen toisen viinilasillisen jälkeen. Hississä suutelimme, joka ei ollut meille tavanomaista, emme koskaan osoittaneet tunteitamme julkisilla paikoilla. Toki hississä ei lisäksemme ollut muita kuin valvontakamera. Kun tulimme huoneistoon laitoin ilmastoinnin viileämmälle sillä oli kuuma elokuinen ilta ja aurinko oli porottanut ikkunoista koko pitkän päivän. Hän meni keskelle olohuoneen lattiaa, katsoi minuun hymyillen ja ehdotti että ottaisimme vaatteet pois. Eikä minulla luonnollisestikaan ollut mitään sitä vastaan.

Kuudes

Kerran hän vei minut juoksuradalle ja ehdotti että juoksisin radan ympäri. Katsoin häntä hämilläni, olisiko hän tosissaan. En ollut koskaan ollut mikään pikajuoksija, minulla ei ollut räjähtävää voimaa. Lisäksi lihakseni olivat olleet joskus pahasti tulehtuneet ja vieläkin reiden lihaksen kiinnityskohta vaivasi aika ajoin. Se voisi repeytyä koska tahansa jos tekisin jonkun äkillisen voimakkaan liikkeen. Sanoin: "Juostaan kilpaa." Hän räjähti nauramaan ja syleilimme tosiamme huvittuneina. Kiersimme kuitenkin radan yhdessä, kerroin miten olin joskus voittanut suunnistuskilpailun vähän niin kuin vahingossa. Hän sanoi että ei se ollut vahinko, minulla oli vieläkin juoksijan vartalo. Katsoin häntä, oliko hän tosissaan. Saattoi olla, sillä se miten hän oli tarkkaillut minua ja liikkumistani oli antanut hänelle ehkä aihetta ajatella niin. Lisäksi hän tunsi vartaloni jokaisen kohdan joten hän tiesi millainen olen. Työnsin käteni hänen tuulen lietsomaan tukkaansa ja sanoin: "Minun juoksuni on jo juostu." Hän tyytyi vastaukseen ja suuteli kättäni.

Se kesä oli kaunis ja lämmin. Muistan sen siitä että hän oli kaunis ja lämmin. Kaikkien käymiemme keskustelujen jälkeen välillämme ei enää ollut mitään esteitä. Muuri oli murrettu ja tabut rikottu. Olimme avoimia ja rehellisiä, välillämme vallitsi täysi luottamus. Teimme asioita joita kumpikaan ei ollut tehnyt aikaisemmin. Kaikki oli uutta ja jännittävää, kokemukset kasvattivat meidät yhä tiiviimmin yhteen. Elämä oli hyvin helppoa pienistä epäkohdista huolimatta, siis sellaisista että emme voineet vierailla paikoissa joissa ei ollut hissiä tai kulkea luonnossa ilman hyväkuntoisia teitä tai riittävän leveitä polkuja. Emme käyneet hiekkarannalla tai kiivenneet vuorille, mutta saatoimme lentää kuumailmapallolla niiden yli tai edetä maastoautolla tiettömiä taipaleita. Löysimme mitä mielikuvituksellisempia paikkoja ja tapoja viettää vapaa-aikaa yhdessä.

Vajaassa vuodessa oli elämäni muuttunut täysin. Joskus havahduin ajattelemaan miten olinkaan tuhlannut aikaani ennen kaikkeen tavanomaiseen ja sovinnaiseen. Olin työssäni ja yksityiselämässäni ollut hyvin kaavamainen, sovittanut aikatauluja ja tapaamisia, viettänyt aikaa ystävieni kanssa kaiken sellaisen parissa jota muutkin tekivät. Emme juurikaan olleet tehneet mitään epätavallista vaan järjestäneet juhlia, viikonloppuja ja lomia hyvin tyypilliseen tapaan. Mutta nyt en voinut varmaksi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Minne menemme, mitä teemme ja ennen kaikkea mitä uutta keksimmekään tehdä, sillä emme todellakaan tee mitään tavanomaista eikä välttämättä edes sovinnaista. Elämääni oli tullut positiivista odottamatonta jännitystä joka teki jokaisesta alkavasta päivästä mielenkiintoisen. En enää maannut aamuja sängyssä miettien miten tämäkin päivä saatetaan loppuun. Ei, herättyäni nousin ja ajattelin mihin uuteen ja mielenkiintoisen tämä päivä voi meidät johtaa.

Kaikki päivät eivät olleet pelkkää seikkailua eikä tarinamme toki ollut kaikilta osin kuin unenomaista satua. Oli hyvin arkisia päiviä jotka vietimme kotona tekemättä mitään. Ne olivat lepopäivä jotka pyhitimme toisillemme. Joskus söimme aamiaisen sängyssä, joskus terassilla. Sateisina päivinä saatoimme kattaa retkiaterian olohuoneen lattialle. Syyskesästä kattaukseen lisättiin mansikat ja kermavaahto, juhlapäivinä oli samppanjapullo jäissä. Olohuoneen kattoon ripustettiin aurinkolamppu ja makasimme sen alla vähäpukeisina kuin paahteisella hiekkarannalla. Näihin päiviin liittyi paljon sellaisia yksityiskohtia joista ei koskaan kirjoiteta. Sellaisia hyvin henkilökohtaisia kokemuksia joita eivät sanat riittäisi kuvaamaan, ihmisen kehittymättömässä kielessä ei ole olemassa sellaisia sanoja. Eikä sanoja aina tarvittukaan, katse tai ele riitti paljastamaan mitä mielessä liikkui ja se mitä mielessä liikkui oli jotain sellaista jota ei voi aina edes pukea ajatuksen tasolla. Se ei ollut ajatus, se oli enemminkin kuin jonkin vaiston ohjaama teko tai ele joka johti toiseen.

Nämä päivät liittyivät toisiinsa helminauhan tavoin, jokainen oli samanlainen mutta eri valossa se loisti ja hehkui yksittäisen helmen tavoin. Olisit voinut tunnistaa jokaisen yksittäisen helmen, muistaa sen alkuperän ja paikan josta se sukellettiin, mutta nauhana ne olivat täydellinen kokonaisuus. Aivan kuin sateen pirstoma taivas on vain sateen pirstoma taivas, yksittäinen pisara on vain häviävän pieni osa sitä, niin nämä päivät kokosivat yhteen kokonaisen elämän, sen maiseman jossa me vaelsimme yhdessä. Hän hehkui valoa ja lämpöä, hänen katseensa lävisti taivaan niin kuin auringon säde putkahtaa esiin pilviverhon takaa. Hän oli taas hyvin voimakas ja kannatteli minua hymyllään, eleillään ja olemuksellaan läpi näiden päivien. Ilman häntä olisin ollut vain tyhjä ihmisen kuori, niin ajattelin. Olin ollut vain tuo kuori monta vuotta, mutta nyt olin täysi ja se pursui minusta ulos elämänilona jonka jaoin hänen kanssaan.

Viides

Luulen että hän oli hiukan masentunut sairastumisensa jälkeen. Hän huomasi olevansa avuton ja heikko eikä voinut toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan ajattelemassaan aikataulussa. En voinut juuri auttaa häntä, ainoa mitä voin oli olla läsnä ja paikalla silloin kun hän eniten tarvitsi minua. Ehkä paneuduin liikaa omiin toimiini ja hän kärsi siitä. Tai sitten hän ehkä oli tyytyväinen että en koko ajan keskittynyt vain häneen vaan että minulla oli myös muita aktiviteetteja. Tein töitä edelleen mutta en enää niin paljon kuin ennen. Kun hän tarkkaili minua minusta tuntui aivan kuin hän olisi arvioinut toimiani. Ehkä hän oli huojentunut siitä että elämässäni oli muutakin, ehkä hän pelkäsi puolestani, siis että jos hänelle tapahtuu jotain minä en jää aivan toimettomaksi. En tiedä, emme puhuneet siitä silloin. Emme kumpikaan olleet silloin vielä kypsiä ajattelemaan asiaa. Hän kuitenkin pohti jotain sellaista josta minä en tiennyt enkä voinut olla varma. Annoin hänen keskittyä ajatuksiinsa, sillä tiesin että hän kertoo minulle sitten kun on siihen valmis.

Kesän kynnyksellä liikuimme entistä enemmän ulkona ja kohtasimme monia esteitä ja vastoinkäymisiä. Ei ollut helppoa mennä sinne minne halusi ja joskus pääsimme vain puoleen matkaan kun meidän oli jo käännyttävä takaisin. Liikkuminen luonnossa oli vaikeaa, usein täysin mahdotonta. Pyörätiellä oli edelleen hiekkaa ja jalkakäytävien reunukset olivat yllättävän korkeita. En ollut koskaan ennen kiinnittänyt asiaan huomiota ja nämä toteamukset saivat minut ymmälleen, miten vaikeaksi ja luoksepääsemättömäksi maailma oli rakennettu. Ensin se ärsytti minua, sitten olin vihainen, mutta lopulta monet esteet vain huvittivat meitä. Kun törmäsimme johonkin eteemme tulleeseen esteeseen tutkimme sitä ja mietimme sen tarkoitusta. Lopulta laskimme leikkiä insinöörien taidonnäytteille ja nauroimme typerästi kasaan kyhätylle maailmalle. Voiko ihminen olla niin tyhmä että rakentaa tällaisia esteitä itselleen, niistä kärsivät lapset ja aikuiset eikä niille löydy mitään järjellistä selitystä.

Istuimme aamuisin terassilla juomassa kahvia. Aamiainen oli usein niukka sillä kumpikaan emme olleet nälkäisiä niin varhain. Hän oli tarkka ruokavaliostaan, hänen piti, ja minä keskityin enemmänkin kahviin herätäkseni uuteen päivään. Katselin hänen käsiään, hän oli laihtunut ja kädenselkiin oli tullut ryppyjä. Eivät ne oikeastaan olleet ryppyjä, iho vaan oli vetäytynyt kuihtuneen kehon päälle poimuiksi. Olin huolestunut hänen tilastaan. Hän oli hiljainen eikä juuri puhunut tuntemuksistaan. Olimme ulkoilleet raittiissa ilmassa, levänneet paljon, mutta tekemättä jääneiden töiden paineet alkoivat painaa häntä. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä mitään mutta hän halusi saattaa työnsä loppuun. Oli kulunut melkein kuukausi siitä kun hän sairastui ja jätti sen kesken. Toisaalta tiesin että tauko tekisi hyvää, ajatukset järjestäytyisivät hänen päässään ja työn loppuun saattaminen olisi ehkä helpompaa nyt myöhemmin. Hänen ei tarvitsisi ehkä panostaa niin paljon, tehdä vain se mikä on jo valmiina hänen ajatuksissaan. Hän ei kuitenkaan jatkanut ja se huolestutti minua. Oliko jotain mitä en tiennyt, oliko jokin asia sittenkin hullusti ja hän ei kertonut sitä minulle. Hän oli kuitenkin iloisempi kuin ennen. Nauroimme ja laskimme leikkiä vakavillakin asioilla joten henkisesti hän oli vahva, taas pitkästä aikaa vahvempi kuin minä. Sinä aamuna hän meni työhuoneeseen ja ajattelin että ehkä hän tänään jatkaa. Jossain vaiheessa hän kutsui minua. Se oli epätavallista sillä avustaja oli paikalla sinä päivänä ja yleensä teki kaikki työt ja minä sain keskittyä omiini. Menin tietenkin niin kuin aina kun hän kutsui. Hän makasi lattialla, hän oli pudonnut. En ymmärrä miten se oli voinut tapahtua, oliko hän yrittänyt nousta, vai oliko vain tapahtunut jokin vahinko. Olin hämmentynyt ja kysyin onko kaikki hyvin, joka luonnollisesti oli hyvin tyhmä kysymys. Kun nostin hänet ylös mietin mitä oli voinut tapahtua. Huoneessa ei ollut mitään mihin hän olisi voinut kurkottautua ja pudota. Tietysti jos hän oli istunut huonosti hän olisi saattanut vahingossa pudota, mutta se ei ollut ilmeistä. Kaikki tavarat olivat siististi paikoillaan joten hän oli vain pudonnut ei muuta. Kaikki näytti olevan päälisin puolin kunnossa. Ainoa outo asia oli se että hän oli pudonnut ja että tavoistaan poiketen hän pyysi minulta anteeksi. Hämmästyin, sillä en tiennyt mitä hän pyysi anteeksi. Ei ollut mitään syytä. Emmin hetken, mutta kun hän kääntyi koneensa puoleen ja jatkoi, poistuin huoneesta. Asia jäi vaivaamaan mieltäni, tapahtumassa oli jotain outoa. Kuulin miten hän alkoi kirjoittaa joten hän oli uudelleen aloittanut työt.

Kesän ensimmäiset päivät kuluivat leppoisasti. Teimme töitä ja ulkoilimme. Päivä päivältä hän voimistui ja olin iloinen siitä vaikkakin sen erään aamun oudot tapahtumat mietityttivät minua edelleen. Eräänä päivänä hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan kaupunkiin. Hän oli menossa yliopistolle ja kävisi samalla asioilla. En ollut koskaan tehnyt näitä retkiä hänen kanssaan, avustaja oli aina hoitanut ne, joten oli vähän epävarma mutta lupauduin kuitenkin. Toisaalta minulla oli paljon omiakin töitä, mutta voisin siirtää niitä myöhempään, en halunnut sanoa hänelle ei. Sinä iltana hän oli levoton, huomasin miten hän liikehti ympäriinsä päämäärättömästi. Hän tuli luokseni kun viimeistelin vielä töitäni ja kysyi oliko minulla vielä jotain tärkeää kesken. Sanoin voivani lopettaa jo ja suljin koneeni. Hän meni sohvan luo ja minä seurasin häntä, nostin hänet sohvalle niin kuin aina ja istuimme siinä vierekkäin. Hän kysyi sytyttäisimmekö takan sillä on hiukan viileää. Se oli totta sillä päivällä oli alkanut tuulla ja ilma oli viileämpää kuin normaalisti, joten sytytin takan. "Muistatko kun olit täällä ensimmäistä kertaa?" hän kysyi ja toki muistin se oli se päivä jona oli satanut ensilumi. Istuimme sohvalla, tuijotimme takkaan ja ulkona satoi suuria valkoisia lumihiutaleita. Sitten hän alkoi kertoa omia muistojaan. Hän oli odottanut minua, jo sinä päivänä kun hän oli muuttanut tänne hän oli etsinyt yhteystietoni, mutta kesti monta kuukautta ennen kuin hän kirjoitti viestin. Hän oli empinyt pitkään ja miettinyt. Miettinyt minua ja itseään, sitä mitä oli tapahtunut aikaisemmin ja mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen. Toisina päivinä hän oli ollut vakuuttunut siitä että tänään hän ottaa minuun yhteyttä ja sitten perunut valmiiksi kirjoittamansa viestin. Viimein viesti oli lähtenyt aivan kuin vahingossa, hän oli pelännyt että en vastaa tai jos vastaan on vastaus jotain epämiellyttävää tai kielteistä. Hän oli pelännyt että en tulisi vaikka olin ehdottanut tapaamista hänelle, ja tapaamisemme jälkeen hän oli pelännyt etten enää palaa. Ja sitten palasin ja hän oli pelännyt että lähden. Sitten lähdin ja hän oli pelännyt etten palaa. Ja sitten palasin ja nyt olemme tässä. Tarina oli liikuttava ja se tapa jolla hän sen kertoi oli sydäntä särkevä. Tunsin itseni kuin hulttioksi, olin tullut ja mennyt ja lähtenyt ja palannut, mutta kaikki nämä vaiheet oli pitänyt käydä läpi jotta tähän oli päädytty. Eikä syy ollut yksin minun. Hän lähetti minut pois ja sanoi että on parempi etten palaa. Olimme toteuttaneet hyvin alkeellista käyttäytymismallia johon niin keskinkertaiset kuin täydellisetkin ihmissuhteet perustuvat. Tämä tuntui nyt täydelliseltä, mutta oli ollut kerran hyvin keskinkertaista. Ilman sitä kannattelevaa voimaa joka oli meidät yhdistänyt vuosia sitten emme olisi nyt tässä. Tiesimme sen molemmat.

Sen illan jälkeen olimme kutakuinkin käyneet koko yhteisen historiamme läpi. Jos jotain vielä oli, se oli se, mitä oli tapahtunut kummallekin silloin kun olimme erossa, mutta se ei ollut tärkeää, se ei ollut yhteistä historiaamme.

 

Neljäs

Istuimme usein iltaisin takkatulen loimussa. Ensin puhuimme vähän. Palautimme vanhoja muistoja mieleemme, mutta hyvin varovasti puhuimme menneestä koska se oli arka alue hänelle. Yritin välttää käyttämästä sanoja kuten tanssia, juosta tai kiivetä portaita. Hän huomasi hyvin nopeasti varovaisuuteni ja joskus hän kysyi mitä pelkään. En halunnut loukata häntä, mutta sen olin jo oppinut että häneltä en voi salata mitään, minun on oltava rehellinen sillä hän huomaisi heti jos välttelisin sanomasta jotain suoraan. Kun kerroin hänelle hän ymmärsi. Me aloimme puhua myös tanssista, juoksemisesta ja portaiden kipuamisesta. Välillä aiheet olivat vaikeita hänelle, sillä hän oli ollut hyvä tanssija. Olin joskus ihaillut kaukaa miten hän purjehti lattian poikki. Itse asiassa se taisi olla se kerta kun välillämme oli ensimmäisen kerran jokin kummallinen yhteys. Minä seisoin ylhäällä porrastasanteella ystäväni kanssa ja hän oli alhaalla tanssilattialla. Silloin katseemme kohtasivat kaukaa, mutta tunsin miten hän lävisti minut katseellaan ja olin hyvin otettu siitä että hän näki minut niin kaukana ihmisjoukon keskellä. Ensin ajattelin että se oli vain sattumaa, tai että ei hän minua katsonut, hän katsoi vain jonnekin ylös kaukaisuuteen. Mutta se tunne oli niin voimakas ja kun nyt jälkeenpäin kerroin siitä hänelle hän tunnusti että oli nähnyt minut ja kokenut samanlaisen tunteen. Siteemme vahvistui näin päivä päivältä ja oli yhä selvempää että me kuuluimme yhteen. Uskaltaisin jopa sanoa että meidät oli luotu toisillemme, mutta se on ehkä jo liikaa oletettu. Meitä yhdisti jokin, jokin lanka joka veti meidät yhteen kaukaakin, vuosien takaa ja kaikkien elämän koettelemusten ja kolhujenkin jälkeen me olimme tässä yhdessä. Olimme kerran kiivenneet näköalatorniin. Se ei ollut kovin korkea, mutta sinne pääsi vain portaita. Muistelimme että tornin vieressä oli jalkapallokenttä ja että ylhäältä katsottuna kenttä ja pelaajat näyttivät mitättömän pieniltä. Tornista ei juuri muuta merkittävää näköalaa olutkaan, sillä ympärillä tasaisessa maatossa aukesi mitättömän näköinen kaupunki jossa ei juuri ollut merkittäviä kiinnekohtia. Tavallisia rakennuksia ja viivasuoria katuja. Muistelin että taivaalla lensin paljon lintuja, mutta hän ei ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Olimme siis erilaiset, minä tuijotin taivaita ja hän oli hyvinkin jalat maassa, siis oli silloin.

Ensin hän oli hiukan arka paljastamaan jalkansa. Ne olivat tunnottomat, lihakset olivat surkastuneet. Hänellä ei juurikaan ollut kipuja joka oli kuuleman erikoista, sillä yleensä vammautumisen jälkeen saattaa olla haamusärkyjä ja vaivoja. Hän sanoi olevansa siis onnekas. Se kuulosti minusta oudolta, mutta yritin ymmärtää sen. Hänellä ei kuulemma ollut mitään toivoa saada liikuntakykyään takaisin, joten mikään operaatio tai kuntoutus ei auttaisi, hän olisi tällainen elämänsä loppuun asti. Se tuntui minusta hyvin lopulliselta, mutta toisaalta jos toivoa ei ole ei sitä pidä elätelläkään. Hän tyytyi kohtaloonsa ja minä tyydyin siihen mihin hän tyytyi, en yrittänyt ylittää ymmärrystäni millään asiattomilla ehdotuksilla tai puheilla ihmeparanemisista. En ollut fysioterapeutti, en hieroja, enkä lääkäri, joten tein sen mihin pystyin enkä yrittänyt mitään ylimääräistä. Jos hän pyysi jotain toteutin hänen toiveensa, mutta en kysellyt turhia. En kysynyt onko kaikki hyvin tai voinko tehdä jotain, hän sanoi jos kaikki ei ollut hyvin ja pyysi jos halusin minun tekevän jotain. Säännöt olivat selvät, hän oli tervejärkinen älykäs ihminen joka osasi kommunikoida tarpeensa. Minä olin meistä se joka ei aina osannut puhua tunteistaan ja tuntemuksistaan, minä jos joku aiheutin päänsärkyä niin itselleni kuin hänelle, mutta toki vain joskus ja yhä harvemmin, sillä hän piti siitä huolen etten voinut sulkeutua omiin maailmoihini ja alkaa märehtiä tehtyjä tai tekemättömiä.

Hän teki paljon töitä. Uuvutti itsensä ja näin hänen kasvoiltaan että hän oli usein hyvin väsynyt. Joskus iltaisin hän nukahti sohvalle. Peittelin hänet ja jäin nojatuoliin odottamaan josko hän heräisi. Nukahdin usein itsekin siihen ja aamuyöllä hänen herättyään siirryimme makuuhuoneeseen. Hänellä oli kiire, hän viimeisteli työtään ja kävi luennoimassa säännöllisin väliajoin. Joskus hän oli poissa pari päivää ja minä olin yksin. Silloin vain lepäsin, vältin tekemästä mitään ylimääräistä ja keskityin vain oleelliseen. Kun hän palasi hän oli entistä uupuneempi. Aloin olla huolestunut, tai niin kai me olimme molemmat, sillä hän koki väsymyksen rasitteet ja tiesi itsekin olevansa heikompi kuin ennen. Eräänä päivänä hän sairastui ja minä huolestuin entisestäni. Lääkäri kävi, se oli vain normaalia vilustumista, määrättiin lääkkeet ja lepoa muutama päivä. Hän nukkui monta päivää lähes läpi vuorokauden. Valvoin hänen untaan istuen makuuhuoneen nojatuolissa lukemassa ja tekemässä omia töitäni. Ensin hän oli kuumeinen, mutta parissa päivässä kuume laski. Hän tuli levollisemmaksi ja alkoi virkistyä. Eräänä päivänä havahduin siihen että hän oli huomaamattani herännyt ja tuijotti minua kun luin kirjaa nojatuolissa. Hämmentyneenä katsoin häntä, hän vain tuijotti minua hiljaa sanomatta sanaakaan. Suljin kirjan ja panin sen pöydälle. Menin hänen viereensä ja kosketin viileää otsaa. Kuume oli poissa ja hän oli selvästikin saanut nukuttua väsymyksensä pois. Hän näytti kuihtuneelta ja hauraalta, hän joka oli aina ollut niin voimakas, iloinen ja vahvempi meistä kahdesta. Minä taas tunsin itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kun paneuduin hänen vierelleen ja otin hänet syyliini hän oli kevyt ja hento kuin kukan terälehti. Minun oli varottava särkemästä häntä ja suojeltava ympärillä vellovilta kiireiltä ja paineilta. En tiedä huomasiko hän mitä ajattelin, mutta minusta tuntui että hän ajatteli samoin. Emme puhuneet siitä ääneen, mutta se tuntui ilmeiseltä. Osamme olivat vaihtuneet mutta me olimme yhtä joten sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä.

Oli kevät ja luonto puhkesi kukkaan. Olisin halunnut viedä hänet ulos mutta se oli vielä liian varhaista. Hän oli vasta toipunut ja saattaisi vilustua koleassa kevätsäässä. Emme enää polttaneet tulta takassa sillä se lämmitti aivan liikaa ja aurinko paistoi päivisin huoneen ikkunoista niin että lämpöä oli jo tarpeeksi muutenkin. Entistä useammin havahduin hänen hiljaiseen tuijotukseensa. Hämmennyin ensin, mutta pikkuhiljaa totuin siihen. Hän seurasi minua katseellaan aina kun olin näköpiirissään. Ensin ajattelin että hän tarkkailee minua, että minussa on ehkä jotain vialla, mutta sitten totesin että hän kyllä sanoisi jos jokin asia ei miellytä häntä tai on pielessä. Joskus tein töitä olohuoneessa ja hän lepäsi sohvalla. Kun tuijotus alkoi häiritä keskittymistäni lopetin työt ja menin hänen vierelleen. Ojensin käteni tai hän ojensi omansa. Usein vain istuimme hetken hiljaa, mutta joskus hänellä oli tarina kerrottavanaan. Hän kertoi minulle siitä ajasta kun olimme erossa monta vuotta. Missä hän oli käynyt, mitä tehnyt ja mitä sitten tapahtui. Ensin hän ei kertonut onnettomuudesta, jokainen tarina aivan kuin päättyi siihen että tapahtui jotain odottamatonta, mutta mitä, sitä hän ei kertonut. Minulla oli hyvin vähän hänelle kerrottavaa siitä ajasta kun hän oli poissa, sillä elämäni oli ollut mielestäni hyvin arkipäiväistä ilman mitään suuria kohokohtia. Viimein tajusin ettei mitään kohokohtia tarvittukaan, jokaisesta arkisestakin asiasta syntyi tarina kunhan sen vain osasi kertoa niin että siinä oli jokin juoni ja lopputulos. Aloin siis kertoa hänelle arkisia tarinoitani. Ensin saatoin kertoa vaikka yhdestä aurinkoisesta päivästä, uusista kukista puutarhassa tai linnusta joka oli tehnyt pesän rakentamaani pönttöön. Huomasin että tarinoillani oli selvästikin jokin merkitys vaikka ne olivat hyvin pieniä ja mielestäni mitättömiä. Ajan myötä niistä syntyi pieniä yksityiskohtia jotka sulautuivat kokonaiseen elämään joka meillä oli elettävänämme. Parasta kaikessa oli kuitenkin se että hän oli hyvin kiinnostunut siitä minkä värisiä kukat olivat olleet, oliko niitä paljon ja miltä ne tuoksuivat. Hän saattoi kysyä kuinka monta poikasta linnunpöntössä oli ja minkä ikäisinä ne oppivat lentämään. Olin onnellinen, sillä saatoin ilahduttaa häntä arkisella tietämykselläni, yksinkertaisilla asioilla joilla ei ennen tuntunut olleen mitään merkitystä kellekään muulle kuin minulle. Kevät eteni, päivät lämpenivät ja vihdoin aloimme viettää aikaa lämpimällä suojaisalla terassilla. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, kevään ensimmäiset kukat nostivat päätään ja metsän tuoksu kantautui sieraimiini tuulen mukana. Oli alkamassa ensimmäinen yhteinen kesä.

Kolmas

Aloin vierailla hänen luonaan säännöllisesti. Ensin vain päivän vierailuja, mutta sitten vietin jo viikonloput hänen luonaan. Hän oli aloittanut opiskelun ja teki nyt merkittävää tutkimustyötä alallaan joka oli minulle täysin vieras. Minusta ei juurikaan ollut hänelle apua, ehkä paremminkin hänen avustajalleen joka sain kaipaamiaan vapaapäivä minun vierailujeni aikana. Toisinaan hänen kollegansa yliopistolta vierailivat hänen luonaan. En ymmärtänyt juuri mitään siitä mistä he puhuivat ja vietinkin paljon aikaa hänen avustajansa kanssa. Aloimme sovittaa vierailujeni aikatauluja niin että avustaja sai vapaita silloin kun hänellä oli jotain menoja. Näin lopulta melkein jo asuin hänen luonaan. Suhteemme oli muuttunut ystävyydeksi, mutta huomasin että minulla on syviä tunteita häntä kohtaan, en vain tiennyt miten lähestyä häntä ja kertoa niistä. Hän huomasi varmasti levottomuuteni ja tarpeeni puhua, mutta molemmat välttelimme aihetta. Kummallakin lienee ollut omat syynsä. Minä en edelleenkään osannut avautua ja puhua suoraan tunteistani, ja hän ei ehkä halunnut. En tiedä. Välillämme oli kuin jonkinlainen aita tai muuri. Minun muurini oli kyvyttömyys puhua avoimesti ja hän oli rakentanut muurin suojellakseen itseään. Levottomuus kasvoi ja alkoi tietysti vaikuttaa ystävyyteemme.

Hän teki tutkimusta kotona ja minä istuin usein iltaisin yksin olohuoneessa. Ensin keksin itselleni jotain tekemistä. Luin tai kirjoitin, tein töitä, mutta sitten levottomuus valtasi mieleni niin etten pystynyt enää keskittymään mihinkään. Istuin tai makasin sohvalla ja tuijotin takkatuleen. Joskus painoin korvanapit syvälle ja kuuntelin musiikkia sulkeutuen kokonaan tämän maailman ulkopuolelle. Koska avustajalla oli vapaapäivät usein juuri silloin kun minä olin hänen luonaan oli minulla tietysti velvollisuuteni. Joskus hän tuli sohvan viereen ja nykäisi minua hihasta. Otin korvanapit päästäni ja hän huomautti minulle että kello on paljon. Hän huomasi että olen vetäytynyt tästä maailmasta, näki ehkä kasvoiltani että olen tylsistynyt ja veti siitä sen johtopäätöksen että olen ehkä kyllästynyt häneen. Hän ehdotti että voisin lähteä eikä minun tarvitse enää tulla jos se on minulle vaikeaa ja jos koen hänet taakaksi. Ei minulla ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan. Välttelin vastaamasta suoraan, mutta sitten viimein koitti se päivä kun hän raivostui minulle ja minun oli pakko avautua. Että ihmisen pitää mennä näin pitkälle peitelläkseen tunteensa. Annoin muuri ympärilläni mureta ja tunnustin hänelle että tunnen edelleen niin kuin silloin ennen. En halua lähteä enkä jättää häntä, haluan hänet elämääni, hän on minulle edelleen se joka tekee unelmistani totta. Sanoin hänelle: "Etkö muista mitä sanoit silloin kerran, se ole minulle edelleenkin totta." Hän katsoi minua pitkään. Hänen katseensa oli jotenkin outo, epäilevä ja ehkä hiukan ivallinen. Hän kääntyi ja meni pois. Jäin istumaan sohvalle ja katsoin miten ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Olimme riidelleet enkä tiennyt miten tästä edetä.

Hän otti välimatkaa minuun ja ehdotti että en tulisi seuraavana viikonloppuna. Hän vaikutti vihaiselta, ehkä hänellä on työpaineita tai kiireitä. Ajattelin myös että ehkä hänellä onkin joku toinen. Ehkä hän otti minuun yhteyttä vain velvollisuudentunnosta koska olimme sopineet niin. Ei hän ehkä halunnut minua elämäänsä, se olin minä joka olin tunkeutunut hänen elämäänsä. Olin poissa tolaltani, olin menettänyt hänet. Hän oli sittenkin muuttunut ja niin olin minäkin. Emme olleet enää samanlaisia kuin vuosia sitten. Ehkä emme silloinkaan olisi tulleet toimeen keskenämme kuin muutaman kuukauden. Aloin puida asioita mielessäni ja antaa tapahtumille jonkin järjellisen selityksen unohtaen tunteet, niin omani kuin hänen. En mennyt seuraavana viikonloppuna, enkä sitä seuraavanakaan. Emme pitäneet yhteyttä ja ajattelin että hän ei halua minua enää elämäänsä. Hänellä on hänen työnsä, kollegansa, avustajansa ja oma yhteisönsä johon hän kuuluu. Meillä ei ole siis enää mitään yhteistä paitsi tietysti menneisyys. Vieritin siis syyn hänen niskoilleen ja puhdistin mielessäni oman maineeni kyvyttömyydestäni tunnustaa tunteeni avoimesti. Päivä päivältä kuvittelin olevani entistä vahvempi kestämään tämän eron. Ajattelin että olisi ollut paljon parempi jos emme enää olisi kohdanneet uudelleen. Nämä tapahtumat tahrasivat nyt vanhat kauniit muistoni hänestä, enkä siis menettänyt ainoastaan häntä vaan myös kaikki vuosien takaiset kauniit muistot. Vähättelin katkeruuttani, mutta se oli todellista ja teki elämästäni tuskallista.

En saanut häntä mielestäni. Jos ehkä päivisin valveilla saatoin olla ajattelematta häntä, pidin itseni kiireisenä ja näin minulla oli koko ajan niin paljon muuta ajateltavaa että saatoin työntää hänet sivuun. Mutta öisin en saanut unta, ajattelin häntä ja mietin mitä hänelle nyt mahtaa kuulua. Onko kaikki hyvin ja onko hän onnellinen. Täyttyvätkö hänen unelmansa ja kuka ne täyttää nyt kun minä en ole enää hänen elämässään. Olinko minä edes koskaan hänelle tärkeä ja miksi ylipäänsä hän otti minuun yhteyttä. Kun mietin tätä tajusin että en voi päästä hänestä eroon vain kieltämällä hänen olemassaoloaan. Minun on palattava, tavattava hänet vielä kerran ja tehtävä tämä asia selväksi niin itselleni kuin hänelle. Nousin keskellä yötä ja kirjoitin hänelle viestin. Halusin tunnustaa tunteeni häntä kohtaan ja kirjoittaa ne hänelle sellaisena kuin ne mielessäni olivat, mutta sitten tajusin miten helppoa hänen on kieltää ne. Ei, en kirjoita tunteistani, kirjoitan muistoistani. Muistot ovat minulle rakkaita ja hänellä on ne samat muistot. Jos vaikka hän voisikin kieltää tunteeni hän ei voi kieltää yhteisiä muistojamme. Aloitin siis alusta ja kirjoitin pitkään ja hartaasti aina aamuun asti. Kun viesti lähti menin nukkumaan. Suljin puhelimen ja otin herätyksen pois päältä. Nyt päätin nukkua pois univelkani ja kun herään hän on ehkä vastannut.

Kuulin unen läpi miten ovikello soi. Luulin ensin että se on vain unta, mutta sitten havahduin, se soi edelleen ja yhä lujempaa. Olin sulkenut puhelimen joten en tiennyt mitä kello oli. Nousin ja etsin vaatteita mennäkseni avaamaan. Aurinko oli ylhäällä joten päivä oli jo pitkällä ja jollakulla oven takana tuntui olevan jotain hyvin tärkeää koska hän soitti yhä lujempaa. Kömmin tokkuraisena ovelle ja avasin sen. Siellä oli hän ja hänen avustajansa. Katsoin heitä ihmeissäni kuin kysyen mitä nyt, mikä on hätänä. Hän oli silminnähden hermostunut ja levoton. "Miksi et vastaa, miksi olet sulkenut puhelimen etkä vastaa?" hän kysyi. Selitin että olin nukkumassa. Se ei riittänyt, hän halusi tietää miksi nukun päivällä ja miksi en ole mennyt töihin. Miksi kukaan ei tiedä missä olen, olenko sairas ja miksi nukun päivällä, olenko kenties juonut vai mikä minulla on. Menimme keittiöön, istuin tuolille ja selitin etten ole saanut unta öisin ja että päätin nukkua tänään koska vihdoinkin sain unta. "Lähetit minulle viesti, muistatko?" hän kysyi ja vastasin että totta kai muistan. Kirjoitin viestin ja meni sitten nukkumaan. Hän oli levoton, viittasi avustajaansa poistumaan ja jäimme kahden huoneistoon. Istuin häntä vastapäätä, katsoimme tosiamme, minusta näytti että hän olisi halunnut nousta, mutta hän ei kyennyt. Hänkin näytti väsyneeltä, oli selvästi huolestunut ja hermostunut. Olinko minä aiheuttanut tämän kaiken, suistanut hänetkin pois raiteiltaan. Olin varmaankin saanut tämän aikaan ja nyt hän olisi tietysti vieläkin vihaisempi minulle. Olin pettynyt itseeni ja odotin häneltä haukkumista ja saarnaa, minun olisi tietysti pitänyt jättää hänet rauhaan ja olla kirjoittamatta sitä viestiä. En enää edes muistanut tarkkaan mitä olin kirjoittanut, ehkä minun täytyy tarkastaa se jälkeenpäin, olen varmasti kirjoittanut jotain asiatonta väsyneenä ja murtuneena. Pyysin anteeksi, olin pahoillani että olin aikaansaanut tämän kaaoksen, mutta voisin selittää. Hän ei antanut minun jatkaa, hän tuli eteeni ja tarttui minua käsistä. Katsoin häntä, olin juuri avaamassa suuni sanoakseni jotain kun hän pyysi minua vaikenemaan. Olin väsynyt ja tunsin miten käteni tärisivät. Hän oli hiljaa ja vain tuijotti minua. Väistelin hänen katsettaan ja annoin pääni painua. Hän nosti kätensä ja hipaisi poskeani niin kuin silloin kerran kauan sitten. Hämmennyin, se toi mieleeni sen muiston. Pelästyin, sillä muistikuva oli niin todellinen aivan kuin se tapahtuisi uudelleen ja kun nostin katseeni hänen kasvoilleen, silmiin, se tapahtui taas. Salamanisku lävisti minut ja tiesin että se on totta, hän rakastaa minua vielä niin kuin silloin kerran. Mikään ei ole muuttunut. Ehkä maailma on muuttunut ja muuttanut meitä, mutta tunne on edelleen se sama.

Sen päivän jälkeen palasin hänen luokseen. Tai itse asiassa jo sinä päivänä. Emmekä sen jälkeen enää eronneet koskaan.

 

Toinen

Aikaa kului. Ensin lähetimme lyhyitä viestejä ja sitten viestit harvenivat. Lopulta en muista enää kumpi jätti vastaamatta vai jättikö kumpikaan, mutta viestejä ei enää tullut enkä minä liioin lähettänyt niitä. Kului viikkoja ja kuukausia että emme kuulleet toisistamme mitään. Jossain vaiheessa aina havahduin ja muistin hänet. Välillä olin taas melkein jo unohtanut kunnes jostain hiipi mieleeni muisto. Kului vuosia että emme kuulleet toisistamme mitään, kunnes sitten eräänä päivänä sain häneltä viestin. Viesti oli ihan tavallinen mitä kuuluu tyyliin ilman mitään henkilökohtaisuuksia tai ehdotusta tapaamisesta. Hän oli muuttanut toiselle paikkakunnalle ja siis palannut pitkältä matkaltaan. Hän ei sen tarkemmin kertonut mitään itsestään kuin ei myös kysynyt minulta mitään, joten viesti saattoi olla vain kohtelias yhteydenotto vuosien jälkeen. Hän oli hyvin korrekti ja asiallinen, joten ehkä hän vain halusi muistaa niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. En tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut, oliko hän muuttunut ja mikä hänen elämäntilanteensa oli. Toisaalta hänen hiukan varovainen lähestymistapansa myös kieli siitä että hän varmasti mietti samoja asioita minun suhteeni. Mitä minulle on tapahtunut, olenko muuttunut ja millainen elämäntilanteeni nyt on. Pyörittelin näitä ajatuksia mielessäni pitkään ja mietin mitä vastaisin hänelle, sillä hyviin tapoihin kuuluu joka tapauksessa vastata vaikka elämäntilanne olisikin ehkä muuttunut ja tapahtumat olisivat johtaneet minut johonkin uuteen suuntaan. Päätin vastata niin kuin parhaaksi näin eli hyvin asialliseen sävyyn kertoen vain oleellisen ilman mitään tunnelatauksia, henkilökohtaisia kysymyksiä tai ehdotusta tapaamisesta. Olimme toki aikanaan sopineet tapaavamme joskus myöhemmin, mutta aikaa oli kulunut paljon ja maailma oli ehkä muuttanut meitä ja ajatuksiamme. Hän olisi silloin halunnut tutustua minuun paremmin, mutta ehkä sen aika oli jo mennyt ja meistä oli tullut vain vanhoja puolituttuja ilman mitään tunnelatausta. Tunteilla on tapana muuttua, joten ehkä se on tapahtunut myös meille, olinhan välillä lähestulkoon unohtanut hänet ja ehkä hänkin oli unohtanut minut.

Vaihdoimme muutamia viestejä ja aloin ymmärtää että hän ehkä sittenkin voisi vielä haluta tutustua minuun paremmin ja ehkä tavatakin. Hän ei kuitenkaan ehdottanut sitä joten mietin pitäisikö minun tehdä se. Jotenkin hän vaikutti siltä että hän ei ehkä jostain syystä halunnut tavata, mutta toisaalta hän kuitenkin kertoi itsestään sen verran avoimesti että oletin ettei hänellä ole ketään muuta, joten se mitä välillämme kerran oli voisi olla mahdollista vieläkin. Kuitenkin hän tuntui olevan jotenkin oudon välttelevä josta sain sen käsityksen että hän ei ehkä halua sittenkään tavata. Asia vaivasi minua ja koska siitä alkoi tulla minulle tärkeä halusin selvittää sen. Ehdotin tapaamista ja jäin odottamaan vastausta. Se kesti pitkään, monta päivää ennen kuin hän vastasi. Hän oli muuttunut, mutta ei sillä lailla kuin pelkäsin. Hänelle oli tapahtunut onnettomuus. Kun luin viestiä tilanne valkeni minulle, se oli siis ehkä se syy miksi hän ei ehdottanut tapaamista ja miksi myös vastauksen saamiseen meni näin pitkä aika. Hän ei vastannut suoraan myöntävästi eikä kieltävästi mutta kertoi kuitenkin tilanteen ja näin tavallaan siis jätti päätöksen minun tehtäväkseni. Siis haluaisinko tavata hänet edelleen, vaikka ei hän sitä suoraan kysynytkään. Minä tietysti halusin tavata hänet nyt vieläkin varmemmin, sillä hän ehkä tarvitsi minun tukeani vaikkei minusta ehkä olisi hänelle tueksi. Tärkeää olisi kuitenkin osoittaa se että hän merkitsee minulle edelleen paljon, eikä se että hänelle on tapahtunut onnettomuus muuta mitään. Toki se tietysti on saattanut muuttaa häntä, mutta minun suhtautumiseni häneen ei ole muuttunut. Ehdotin siis tapaamista ja hän vastasi myöntävästi.

Sinä päivänä satoi lunta, se oli ensilumi. Koska hänen oli vaikea liikkua minä menin hänen luokseen. Se oli tietysti hämmentävää sillä en koskaan ollut käynyt hänen luonaan, olimme tavanneet aina jossain muualla. Nyt menisin hänen uuteen kotiinsa ja tavallaan tunkeutuisin hänen yksityisalueelleen vaikkakin kutsusta, mutta minä olin ehdottanut tapaamista. Talo oli ulkoapäin suuri, se sijaitsi rinteessä mutta piha oli tasainen eikä portaita ollut. Minua jännitti sillä en tiennyt miten paljon hän olisi muuttunut näinä vuosina ja miten onnettomuus ehkä olisi vaikuttanut häneen jos oli vaikuttanut. Olin tietysti myös itse muuttunut niin ulkoisesti kuin ihmisenä yleensä. Minusta oli ehkä tullut hiukan tasapainoisempi ja suhtauduin asioihin tyynemmin kuin ennen. Temperamenttini oli menettänyt terävimmän kärkensä ja saatoin suhtautua hyvinkin rauhallisesti asioihin jotka ennen olisivat saaneet minut repeämään. Olin siis, näin itse sen sanoakseni, aikuistunut. Painoin ovikelloa ja summeri soi sen merkiksi että ovi on auki. Vedin rivasta ja eteeni aukeni tilava halli. Kun astuin sisään en nähnyt ketään missään. Suljin oven perässäni, riisuin kenkäni ja kävelin eteishallin läpi oikealle avautuvan olohuoneen tai salin oviaukolle. Olohuone oli suuri, seinustalla paloi takka, huonekalujen välissä oli paljon tilaa eikä mitään ylimääräisiä esteitä tai pikkuesineitä näkynyt missään. Hän istui siinä ja kun katsoin häntä minulta pääsi syvä tahaton huokaus. Hän oli ilmeetön, katsoi minua niillä samoilla kirkkailla silmillään jotka kerran lumosivat minut, saivat pois tolaltani ja tekivät minusta kesyn ja lauhkean. Silmät olivat ne samat silmät mutta kasvojen ilmeettömyys ei ollut hänelle ominaista ennen. Seisoin siinä pitkään, en tiedä miten pitkään, mutta sitten jalkani liikehtivät levottomasti häntä kohti. Otin askeleita hitaasti ja varovasti, etenin kuin hidastetussa filmissä. Olin hämmentynyt enkä tiennyt miten lähestyä häntä, mutta jalkani tekivät työn ja minä seurasin niitä. Hän katsoi minuun koko ajan räpäyttämättä silmiään ja minä mittasin katseellani välillämme vähenevää välimatkaa. Olin hänen edessään eikä kumpikaan ollut sanonut sanaakaan. Kumarruin ensin, mutta sitten polvistuin, annoin katseeni valua hänen kasvoiltaan kehoon ja jalkoihin. Kosketin hänen liikkumattomia polviaan, ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä kankaankin läpi. En häpeillyt tunnustella niitä, koskea häntä, annoin katseeni nousta ja kun kohtasin hänen silmänsä tunsin miten kyyneleet valuivat poskilleni. Minun teki mieli sanoa niin paljon mutta tiesin ettei sanoillani olisi mitään merkitystä, tai ainakin siltä se minusta juuri sillä hetkellä tuntui. Hän katsoi minuun vähän vaivautuneena, nosti kätensä pääni päälle ja työnsi sormet tukkani läpi. Minä painoin pääni hänen polvilleen ja itkin kuin pieni lapsi.

Häpesin sillä käyttäydyin mielestäni täysin sopimattomasti. Annoin surun ja itkun tulla spontaanisti ajattelematta lainkaan sitä miltä hänestä tuntui, mutta kun muistin miten hän ennen tanssi ja lauloi en voinut muuta. Hän ei tanssi enää, tuskin edes laulaa enää, hän on todellakin muuttunut. Hänen elämänsä on muuttunut täysin. Onnettomuus oli vienyt häneltä melkein kaiken, kaiken sen mitä hän rakasti ja mikä oli hänelle tärkeintä elämässä. Ja nyt hänellä oli vielä kaltaisen itkuun purskahtanut lapsi sylissään. Tunsin häpeää ja kaipasin anteeksiantoa, minusta ei ollut hänelle mitään lohtua tässä tilanteessa vaan hänen piti lohduttaa minua. Tunsin sen saman lämpimän ja hellän käden silittävän päätäni, sen käden joka kerran tarttui minua kädestä, joka sipaisi poskeani ja sai katseeni nousemaan pöytäliinan laskoksista hänen lumoaviin silmiinsä. Nyt hän ei tehnyt elettäkään nostaakseen katsettani, minun oli tehtävä se itse, oltava rohkea ja vahva kannattelemaan päätäni voidakseni kohdata hänen katseensa. Tartuin häntä kädestä. Tunsin itseni voimattomaksi, olin kuin vajoamassa johonkin syvään kuiluun, mutta hänen kätensä voima kannatteli minua. Sain hädin tuskin nostettua pääni hänen sylistään. Istuin siinä hänen edessään polvillani kädet kiedottuina hänen käsiinsä. Emme kumpikaan sanoneet sanaakaan. En tiedä kauanko olimme siinä, se tuntui minusta vain lyhyeltä hetkeltä mutta hänelle se oli ehkä ikuisuus. Tunsin levottomuutta, surua ja häpeää, mutta samalla iloa siitä että olimme kohdanneet jälleen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen muuttuneina ja elämän kolhimina, mutta kun katsoin hänen käsiään tiesin että se on hän, se sama hän jonka tapasin kauan sitten. Yhtäkkiä hymy nousi kasvoilleni kun muistin sen illan jolloin erosimme. Katsoin häntä silmiin ja spontaanisti sanat tulivat huuliltani: "Se olet sinä, muistatko?" Hän katsoi minua hämmästyneenä kuin kysyen mitä tarkoitan. Minä tuijotin häntä kysyvästi odottaen vastausta. Meni pitkä tovi ennen kuin hän vastasi: "Muistan."

Hän oli kevyt kun nostin hänet sohvalle viereeni, istuimme siinä pitkään hiljaa sanomatta sanaakaan. Tuijotimme takkaan ja lisäsin sinne puita aika ajoin. Tuli ilta ja olohuoneen ikkunoiden takana suuret valkoiset lumihiutaleet peittivät hämärän maiseman. Oli tulossa talvi. Kun viimeksi tapasimme oli syksy ja kun tapasimme ensimmäistä kertaa oli kesä. Muistan että tapasimme kerran myös varhain keväällä, silloin oli kai huhtikuu. Kerroin tämän kaiken hänelle ja hän kuunteli minua hiljaa sanomatta sanaakaan.

Ensimmäinen

"Tiedätkö", hän sanoi, "minusta tuntuu että tärkeintä ei ole toteuttaa omia unelmiaan. Tärkeämpää on toteuttaa jonkun toisen unelma ja tehdä hänet näin onnelliseksi."

Hän katsoi minuun, syvälle silmiini. Tuli lähemmäs, niin että hänen kätensä kosketti minua kuin vahingossa. Hetki hetkeltä hän oli yhä lähempänä ja viimein kun tunsin miten hän painautui minua vasten olivat huulemme jo ehtineet suudelmaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja tunsin miten hänen rintansa sykki minua vasten. Olin kuulevinani sydämen lyönnit, mutta se oli omani joka takoi rintakehääni vasten niin että kuulin vereni kohinan korvissani. Hetken leijuimme pilvissä taivaan sineä vasten kunnes ovi avautui. Se oli kuin auringon kirkas säde joka lävisti pilviverhon ja sokaisi meidät hetkeksi. Etäännyimme hetkessä toistamme ja aivan kuin hiukan häpeillen käännyimme ovelle päin. Tulija ei edes huomannut meitä, kulki kiireesti ohitsemme, mutta tunnelma oli jo tiessään. Kun katsoin häneen tunsin lievää kiusaantuneisuutta, kaikki tapahtui niin äkkiä ja oli ohi saman tien. Hänen silmänsä olivat edelleen ne samat syvät lähteet joista virtasi outo valo ja lämpö joka sai kehoni väreilemään. Hän piti minua edelleen kädestä ja sanoi: "Toiveilla on tapana toteutua ja unelmista tulee kerran totta." En tiedä aivan varmasti mitä hän sillä tarkoitti, oliko hän kenties onnellinen tai onnellisempi kuin hetkeä aikaisemmin. En tiedä toteutuiko hänen unelmansa vai oliko se vain vahinko. Ehkä olin laukaissut hänessä jonkun muiston ja läsnäoloni korvasi hänelle jonkun toisen poissaolon. En tiedä, siinä olimme me, ei ketään muuta.

Ovi oli auki ja ihmisiä alkoi valua huoneeseen. Joku tuli puhuttelemaan häntä ja minä vetäydyin kauemmas. Seurasin häntä kun hän puhui vieraan kanssa. Hän oli hyvin määrätietoinen, avoin ja iloinen. Välillä hänen katseensa tavoitti minut. En osannut lukea hänen silmistään katsoiko hän minuun vai katsoiko hän vain vieraan ohi hänen taakseen siihen kohtaan jossa minä satuin seisomaan sillä hetkellä. Hänen silmissään oli kuitenkin jotain joka viestitti minulle että hän edelleen tunsi läsnäoloni ja oli kiinnostunut siitä missä minä olen. Kun huone täyttyi puheensorinasta vetäydyin ovelle ja lähdin pois. Olin kuin unessa enkä tiennyt oliko se mitä tapahtui totta vai vain unelmaa. Jos se oli totta hän ottaisi minuun yhteyttä, jos se oli vain unelma siitä voisi ehkä kerran tulla totta niin kuin hän sanoi.

Vähään aikaan en kuullut hänestä mitään. Hän oli kiireinen ja varattu koko ajan. Ihmiset piirittivät häntä, olivat kiinnostuneita hänen mielipiteistään ja halusivat kuulla häntä, koskettaa ja olla lähellä, sillä hänessä oli jotain valovoimaista joka antoi muille uskoa, toivoa ja lohtua. Minä pysyttelin poissa, sillä väkijoukossa hänen kanssaan en voinut päästä niin lähelle kuin halusin. Olisi ollut hyvin tuskallista olla siinä voimatta kuitenkaan olla täysin läsnä ja omistautunut hänelle. Ehkä hän koki samoin, en tiedä.

Jonkin ajan kuluttua sain viestin, hän halusi tavata minut. Olin hermostunut sillä en tiennyt täysin varmasti mitä se tarkoitti. Tarkoittiko se sitä että vain tapaisimme, keskustelisimme ja sopisimme että se mitä tapahtui oli vain sattumaa, kuin onnettomuus joka tapahtui vahingossa. Että sillä ei olisi mitään merkitystä, se olisi ollut vain väärinkäsitys. Ehkä hänellä olisi selitys sille miksi niin kävi. Ehkä hän ei ollut silloin oikein oma itsensä, ehkä muistutin hänelle jostain joka oli tapahtunut joskus ennen ja hän oli hämmentynyt siitä. Ehkä hänellä oli stressiä eikä hän osannut purkaa sitä ja se johti odottamattomaan tilanteeseen ja ennustamattomaan käytökseen. Pelkäsin että olin ehkä ymmärtänyt hänet väärin, lukenut väärin hänen sanojaan ja ajatuksiaan. Ehkä olin ollut hänelle sillä hetkellä vain jonkun toisen korvike, kuin muisto jostain menneestä. Rohkaisin itseni ottamaan totuudesta selvää, siirsin omat toiveeni ja unelmani taka-alalle ja päätin keskittyä vain siihen mitä hänellä on mielessään. En halunnut hämmentää häntä enää enempää, en seikkaa hänen ajatuksiaan, sillä hän oli suurenmoinen ihminen jota minun tuli kunnioittaa. Halusin suojella häntä itseltäni, tunteiltani ja ajatuksiltani.

Tapaamisemme oli sovittu ravintolaan, joten siihen ei liittyisi mitään kovin intiimiä. Tapaisimme, keskustelisimme, söisimme hyvin ja tiemme eroaisivat hyvässä hengessä ja täydessä yhteisymmärryksessä siitä mikä tilanne välillämme on. Valmistauduin siis kohtaamaan totuuden en unelmaa. Rohkaisin itseäni, valoin uskoa siitä että näin olisi parasta. Me olimme hyvin erilaiset eikä meillä olisi mitään yhteistä, loukkaisimme vain toisiamme uskottelemalla jotain muuta. Olin valmis, olin rohkea, mutta silti jokin painoi mieltäni. Unelmasta luopuminen on tuskallista vaikka tietäisitkin ettei unelmasta voi tulla totta. Ihmisellä on aivan liian paljon harhakuvitelmia niin itsestään kuin muista. Hän luulee olevansa jotain muuta kuin mitä itse asiassa tietää olevansa. Vaikka tuntisit itsesi miten hyvin tahansa alat jossain vaiheessa kuvitella voivasi muuttua. Muutos on ehkä mahdollinen, mutta et ole siihen kuitenkaan kypsä ja valmis. Haluaisit sitä ehkä, mutta sinulla ei ole kykyä toteuttaa sitä. Kävelin kohti vääjäämätöntä kohtaamista lukien mielessäni tätä mantraa. Minun täytyy myöntää että uskoni itseeni horjui, joka askeleella kun lähenin kohtauspaikkaa tulin yhä enemmän epätietoiseksi siitä kuka olen, mitä ajattelen ja miten minun pitäisi toimia että toimisin oikein niin itseäni kuin häntä kohtaan.

Hän oli tapansa mukaan hukan myöhässä. En pannut sitä pahakseni sillä tiesin sen ja osasin odottaa sitä. Silti oli hämmentävää kuulla hänen nöyrin anteeksipyyntönsä myöhästymisen johdosta. Se oli niin aito ja sydämellinen että menin pois tolaltani jo tästä kohteliaisuudesta. Tunsin miten itsetuntoni heikkeni hetki hetkeltä aivan kuin se olisi valunut hiekkana mereen. Jokainen hänen sanansa, lauseensa, katseensa ja eleensä oli kuin aalto joka pyyhkäisi ylitseni ja minusta oli kerta kerran jälkeen jäljellä yhä vähemmän. Olin mennyttä, rohkeuteni oli tiessään ja tunsin miten sydämeni löi yhä lujempaa, käteni hikosivat ja ääneni alkoi väristä kun yritin sopertaa joitain niistä lauseista joita olin tapaillut matkallani tänne. Hän kysyi: "Voitko hyvin?" ja vastasin siihen: "En ole oikein oma itseni." Katseeni lankesi pöytäliinaan, mittailin sen teräviä laskoksia ja siirsin aterimia hiukan kauemmas toisistaan. Hän oli pitkään hiljaa, tunsin miten hänen katseensa kosketti minua. Ensin hän katsoi kasvoihini, etsien ehkä otsaryppyjä, sitten hän mittaili silmäkulmiani ehkä nähdäkseen kostuisivatko ne. Tunsin miten hänen silmänsä kulkivat käsivarttani pitkin sormiini jotka lepäsivät pöydällä tapaillen haarukkaa, sitten hän tarttui käteeni sanomatta mitään. Katsoin hänen kättään kädelläni, tunsin sen lämpimän ja pehmeän kosketuksen. En saanut silmiäni irti siitä vaikka tunsin miten hän tapaili katsettani. Yhtäkkiä hän nosti kätensä ja hipaisi poskeani, minun oli pakko nostaa katseeni. Kun näin hänen palavat silmänsä tunsin miten salamanisku lävisti minut, tämä ei ollutkaan totta, tämä oli unelmaa.

"Muistatko, enkö minä sanonut sinulle?" hän kysyi. Olin ymmälläni, muistelin ja totesin että hän oli sanonut. Järkkynyt mieleni harhaili epävarmoilla poluilla enkä osannut siis tulkita totuutta todeksi. Elin unelmaa jota en uskonut todeksi ja se teki minusta epävarman hetkellä jolla minun olisi pitänyt olla se rohkea ja järkkymätön joksi itseäni luulin. "Olemme puhuneet vain vähän, joten muista jokaisen sanasi," vastasin hänelle ja hän hymyili minulle viehättävästi. Hänen silmänsä keimailivat katseellani ja hänen hymynsä tarttui myös minuun. En tiedä mille hymyilin ja miksi, sillä hymyilin hänen hymyään. Olin kuin peili joka heijasti hänen ilmettään, tunsin että jokin hänessä oli tarttunut minuun. Oliko se tunne, olemus, tapa kohdata toinen ihminen, en tiedä mutta se oli jotain joka ei ollut minussa. Jokin joka virtasi hänestä ja tarttui minuun temmaten minut mukaansa kuin tuuli tempaisee lehden puusta. Leijuin ja lensin sen vietävänä kunnes laskeuduin hänen katseensa syleilyyn jolla hän kannatteli minua läpi tämän hetken siihen seuraavaan josta emme kumpikaan vielä tienneet mitään. Olisi kohtuutonta väittää että olin kuin lumottu hänen seurassaan, sillä joku voisi ymmärtää sen väärin. Olin lumottu mutta hyvällä tavalla ja kaikella oikeutuksella, hän ei tehnyt mitään vääryyttä minua kohtaan vaikka olinkin kuin huumatta vailla omaa tahtoa. Ja silti sisimmässäni halusin juuri sitä, en kieltäytynyt enkä yrittänyt pyristellä vastaan, olin onnellinen saadessani olla hänen lumoissaan vailla mitään ennakkoluuloja ja esteitä. Olin kuin kesy lemmikki joka olisi voinut juoda vaikka myrkkyä hänen tarjoamanaan, mutta hän ei toki tarjonnut sitä, hän tarjosi aivan jotain muuta.

Tunnelma oli leppoisa ja lämmin. Söimme ja joimme, kerroimme kuulumisia. Nauroimme sattumuksille joita olimme kohdanneet ja johdattelimme näin toisiamme hiukan lähemmäs itseämme, tuntemaan toisemme paremmin. Sitten hän jossain vaiheessa vakavoitui, näin miten hänen kasvonsa peittyivät varjoon ja hän vetäytyi hiukan taaksepäin. Odotin iskua tietämättä mikä se olisi, mutta tiesin että se on tulossa. "Haluaisin tutustua sinuun paremmin," hän aloitti ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi: "mutta olen lähdössä pitkäksi aikaa pois". Ymmärsin tai olin ymmärtävinäni että tämä olisi alun loppu. Toisaalta tajusin että ehkä sittenkin ymmärsin väärin. Yleensä juuri tällaisessa tilanteessa sanon jotain harkitsematonta joten päätin olla sanomatta mitään, katsoin vain häntä ja nyökytin. Ymmärsin heti että hän voi käsittää eleeni väärin aivan kuin että olisin tyytyväinen tilanteeseen jota suinkaan en ollut. Nyökytykseni olisi hänelle ehkä viesti siitä että mielestäni näin on hyvä joten minun oli sanottava jotain korjatakseni mahdollinen erehdys. "Niinkö?" sanoin hiukan hämmästyneeseen äänensävyyn ja jatkoin: "Elämällä on tapana luoda haasteita mutta samalla antaa myös uusia mahdollisuuksia, eikö?"

Hän kastoi minua pitkään ehkä miettien mitä sillä tarkoitin. Yritin olla mahdollisimman diplomaattinen antaen hänelle vaihtoehdot niin haasteeseen kuin mahdollisuuteen. Ehkä se hämmensi häntä ja niin kuin aina on paljon helpompaa ymmärtää väärin, joten se mahdollisuus oli edelleen olemassa. "Niin, olet aivan oikeassa. Kyseessä on sekä haaste että mahdollisuus," hän vastasi, loi katseensa pöytään, tarttui viinilasiin ja kohotti sen. "Mutta niin kuin sanoin, haluaisin tutustua sinuun paremmin. Ehkä sitten myöhemmin," hän jatkoi ojensi lasin minua kohti. Nostin omani, kilistimme ja joimme.

Mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia, eikä vähäisimpänä se että hän oli lähdössä. Hän siis olisi poissa pitkään enkä tietäisi varmuudella tapaammeko enää koskaan. Se oli hämmentävää, tunne ja järki eivät kohtaa, vaikka olen aina kuvitellut voivani jotenkin yhdistää ne, nyt olen taas tilanteessa jossa se ei ole mahdollista. Hämmentävät tilanteet tuovat esille ihmisen ajattelun keskinkertaisuuden, luulet olevasi hyvin älykäs ja voivasi ratkaista hankaliakin ongelmia, mutta aina tulee jostain vastaan tilanne tai haaste johon et pysty keksimään helppoa ratkaisua, jos ratkaisua ollenkaan. Elämällä on tapana olla hyvin mutkikasta ja hankalaa silloinkin kun kaikki on näennäisesti hyvin. Hän huomasi hyvin nopeasti että olin vaipunut ajatuksiini ratkomaan tätä dilemmaa, katsoi minua alta kulmain kysyvästi sanomatta mitään. Ymmärsin että minun on yritettävä selittää hänelle pohdintojani, mutta miten selittäisin. Päätin olla selittämättä ja tokaisin vain ohimennen: "Elämä on hämmentävää …" jatkamatta lausetta sen pidempään. Hän taisi ymmärtää sen että en ollut avoin ajatusteni suhteen ja menin siitä mistä aita oli matalin, yritin yliolkaisella tokaisulla välttää arkaa aihetta, omaa keskikertaisuuttani. "Kun järki ja tunne eivät kohtaa ihminen hämmentyy," hän sanoi ja jatkoi, "mutta siksi on keksitty taide, jotta ihminen voisi tulkita tunteitaan silloinkin kun ne ovat ehkä järjenvastaisia". Katsoin häntä, tunsin miten hämmästyksen ilme levisi kasvoilleni, hän oli kuin lukenut ajatukseni, mutta hänen vastauksensa oli vielä hämmentävämpi. En tiedä ymmärsinkö oikein, oliko se leikkiä vai totta, ajatteliko hän todellakin niin vai oliko se vitsi, mutta hymyilin ja nyökytin päätäni. Päätin olla sanomatta sanaakaan.