Toinen

Aikaa kului. Ensin lähetimme lyhyitä viestejä ja sitten viestit harvenivat. Lopulta en muista enää kumpi jätti vastaamatta vai jättikö kumpikaan, mutta viestejä ei enää tullut enkä minä liioin lähettänyt niitä. Kului viikkoja ja kuukausia että emme kuulleet toisistamme mitään. Jossain vaiheessa aina havahduin ja muistin hänet. Välillä olin taas melkein jo unohtanut kunnes jostain hiipi mieleeni muisto. Kului vuosia että emme kuulleet toisistamme mitään, kunnes sitten eräänä päivänä sain häneltä viestin. Viesti oli ihan tavallinen mitä kuuluu tyyliin ilman mitään henkilökohtaisuuksia tai ehdotusta tapaamisesta. Hän oli muuttanut toiselle paikkakunnalle ja siis palannut pitkältä matkaltaan. Hän ei sen tarkemmin kertonut mitään itsestään kuin ei myös kysynyt minulta mitään, joten viesti saattoi olla vain kohtelias yhteydenotto vuosien jälkeen. Hän oli hyvin korrekti ja asiallinen, joten ehkä hän vain halusi muistaa niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. En tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut, oliko hän muuttunut ja mikä hänen elämäntilanteensa oli. Toisaalta hänen hiukan varovainen lähestymistapansa myös kieli siitä että hän varmasti mietti samoja asioita minun suhteeni. Mitä minulle on tapahtunut, olenko muuttunut ja millainen elämäntilanteeni nyt on. Pyörittelin näitä ajatuksia mielessäni pitkään ja mietin mitä vastaisin hänelle, sillä hyviin tapoihin kuuluu joka tapauksessa vastata vaikka elämäntilanne olisikin ehkä muuttunut ja tapahtumat olisivat johtaneet minut johonkin uuteen suuntaan. Päätin vastata niin kuin parhaaksi näin eli hyvin asialliseen sävyyn kertoen vain oleellisen ilman mitään tunnelatauksia, henkilökohtaisia kysymyksiä tai ehdotusta tapaamisesta. Olimme toki aikanaan sopineet tapaavamme joskus myöhemmin, mutta aikaa oli kulunut paljon ja maailma oli ehkä muuttanut meitä ja ajatuksiamme. Hän olisi silloin halunnut tutustua minuun paremmin, mutta ehkä sen aika oli jo mennyt ja meistä oli tullut vain vanhoja puolituttuja ilman mitään tunnelatausta. Tunteilla on tapana muuttua, joten ehkä se on tapahtunut myös meille, olinhan välillä lähestulkoon unohtanut hänet ja ehkä hänkin oli unohtanut minut.

Vaihdoimme muutamia viestejä ja aloin ymmärtää että hän ehkä sittenkin voisi vielä haluta tutustua minuun paremmin ja ehkä tavatakin. Hän ei kuitenkaan ehdottanut sitä joten mietin pitäisikö minun tehdä se. Jotenkin hän vaikutti siltä että hän ei ehkä jostain syystä halunnut tavata, mutta toisaalta hän kuitenkin kertoi itsestään sen verran avoimesti että oletin ettei hänellä ole ketään muuta, joten se mitä välillämme kerran oli voisi olla mahdollista vieläkin. Kuitenkin hän tuntui olevan jotenkin oudon välttelevä josta sain sen käsityksen että hän ei ehkä halua sittenkään tavata. Asia vaivasi minua ja koska siitä alkoi tulla minulle tärkeä halusin selvittää sen. Ehdotin tapaamista ja jäin odottamaan vastausta. Se kesti pitkään, monta päivää ennen kuin hän vastasi. Hän oli muuttunut, mutta ei sillä lailla kuin pelkäsin. Hänelle oli tapahtunut onnettomuus. Kun luin viestiä tilanne valkeni minulle, se oli siis ehkä se syy miksi hän ei ehdottanut tapaamista ja miksi myös vastauksen saamiseen meni näin pitkä aika. Hän ei vastannut suoraan myöntävästi eikä kieltävästi mutta kertoi kuitenkin tilanteen ja näin tavallaan siis jätti päätöksen minun tehtäväkseni. Siis haluaisinko tavata hänet edelleen, vaikka ei hän sitä suoraan kysynytkään. Minä tietysti halusin tavata hänet nyt vieläkin varmemmin, sillä hän ehkä tarvitsi minun tukeani vaikkei minusta ehkä olisi hänelle tueksi. Tärkeää olisi kuitenkin osoittaa se että hän merkitsee minulle edelleen paljon, eikä se että hänelle on tapahtunut onnettomuus muuta mitään. Toki se tietysti on saattanut muuttaa häntä, mutta minun suhtautumiseni häneen ei ole muuttunut. Ehdotin siis tapaamista ja hän vastasi myöntävästi.

Sinä päivänä satoi lunta, se oli ensilumi. Koska hänen oli vaikea liikkua minä menin hänen luokseen. Se oli tietysti hämmentävää sillä en koskaan ollut käynyt hänen luonaan, olimme tavanneet aina jossain muualla. Nyt menisin hänen uuteen kotiinsa ja tavallaan tunkeutuisin hänen yksityisalueelleen vaikkakin kutsusta, mutta minä olin ehdottanut tapaamista. Talo oli ulkoapäin suuri, se sijaitsi rinteessä mutta piha oli tasainen eikä portaita ollut. Minua jännitti sillä en tiennyt miten paljon hän olisi muuttunut näinä vuosina ja miten onnettomuus ehkä olisi vaikuttanut häneen jos oli vaikuttanut. Olin tietysti myös itse muuttunut niin ulkoisesti kuin ihmisenä yleensä. Minusta oli ehkä tullut hiukan tasapainoisempi ja suhtauduin asioihin tyynemmin kuin ennen. Temperamenttini oli menettänyt terävimmän kärkensä ja saatoin suhtautua hyvinkin rauhallisesti asioihin jotka ennen olisivat saaneet minut repeämään. Olin siis, näin itse sen sanoakseni, aikuistunut. Painoin ovikelloa ja summeri soi sen merkiksi että ovi on auki. Vedin rivasta ja eteeni aukeni tilava halli. Kun astuin sisään en nähnyt ketään missään. Suljin oven perässäni, riisuin kenkäni ja kävelin eteishallin läpi oikealle avautuvan olohuoneen tai salin oviaukolle. Olohuone oli suuri, seinustalla paloi takka, huonekalujen välissä oli paljon tilaa eikä mitään ylimääräisiä esteitä tai pikkuesineitä näkynyt missään. Hän istui siinä ja kun katsoin häntä minulta pääsi syvä tahaton huokaus. Hän oli ilmeetön, katsoi minua niillä samoilla kirkkailla silmillään jotka kerran lumosivat minut, saivat pois tolaltani ja tekivät minusta kesyn ja lauhkean. Silmät olivat ne samat silmät mutta kasvojen ilmeettömyys ei ollut hänelle ominaista ennen. Seisoin siinä pitkään, en tiedä miten pitkään, mutta sitten jalkani liikehtivät levottomasti häntä kohti. Otin askeleita hitaasti ja varovasti, etenin kuin hidastetussa filmissä. Olin hämmentynyt enkä tiennyt miten lähestyä häntä, mutta jalkani tekivät työn ja minä seurasin niitä. Hän katsoi minuun koko ajan räpäyttämättä silmiään ja minä mittasin katseellani välillämme vähenevää välimatkaa. Olin hänen edessään eikä kumpikaan ollut sanonut sanaakaan. Kumarruin ensin, mutta sitten polvistuin, annoin katseeni valua hänen kasvoiltaan kehoon ja jalkoihin. Kosketin hänen liikkumattomia polviaan, ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä kankaankin läpi. En häpeillyt tunnustella niitä, koskea häntä, annoin katseeni nousta ja kun kohtasin hänen silmänsä tunsin miten kyyneleet valuivat poskilleni. Minun teki mieli sanoa niin paljon mutta tiesin ettei sanoillani olisi mitään merkitystä, tai ainakin siltä se minusta juuri sillä hetkellä tuntui. Hän katsoi minuun vähän vaivautuneena, nosti kätensä pääni päälle ja työnsi sormet tukkani läpi. Minä painoin pääni hänen polvilleen ja itkin kuin pieni lapsi.

Häpesin sillä käyttäydyin mielestäni täysin sopimattomasti. Annoin surun ja itkun tulla spontaanisti ajattelematta lainkaan sitä miltä hänestä tuntui, mutta kun muistin miten hän ennen tanssi ja lauloi en voinut muuta. Hän ei tanssi enää, tuskin edes laulaa enää, hän on todellakin muuttunut. Hänen elämänsä on muuttunut täysin. Onnettomuus oli vienyt häneltä melkein kaiken, kaiken sen mitä hän rakasti ja mikä oli hänelle tärkeintä elämässä. Ja nyt hänellä oli vielä kaltaisen itkuun purskahtanut lapsi sylissään. Tunsin häpeää ja kaipasin anteeksiantoa, minusta ei ollut hänelle mitään lohtua tässä tilanteessa vaan hänen piti lohduttaa minua. Tunsin sen saman lämpimän ja hellän käden silittävän päätäni, sen käden joka kerran tarttui minua kädestä, joka sipaisi poskeani ja sai katseeni nousemaan pöytäliinan laskoksista hänen lumoaviin silmiinsä. Nyt hän ei tehnyt elettäkään nostaakseen katsettani, minun oli tehtävä se itse, oltava rohkea ja vahva kannattelemaan päätäni voidakseni kohdata hänen katseensa. Tartuin häntä kädestä. Tunsin itseni voimattomaksi, olin kuin vajoamassa johonkin syvään kuiluun, mutta hänen kätensä voima kannatteli minua. Sain hädin tuskin nostettua pääni hänen sylistään. Istuin siinä hänen edessään polvillani kädet kiedottuina hänen käsiinsä. Emme kumpikaan sanoneet sanaakaan. En tiedä kauanko olimme siinä, se tuntui minusta vain lyhyeltä hetkeltä mutta hänelle se oli ehkä ikuisuus. Tunsin levottomuutta, surua ja häpeää, mutta samalla iloa siitä että olimme kohdanneet jälleen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen muuttuneina ja elämän kolhimina, mutta kun katsoin hänen käsiään tiesin että se on hän, se sama hän jonka tapasin kauan sitten. Yhtäkkiä hymy nousi kasvoilleni kun muistin sen illan jolloin erosimme. Katsoin häntä silmiin ja spontaanisti sanat tulivat huuliltani: "Se olet sinä, muistatko?" Hän katsoi minua hämmästyneenä kuin kysyen mitä tarkoitan. Minä tuijotin häntä kysyvästi odottaen vastausta. Meni pitkä tovi ennen kuin hän vastasi: "Muistan."

Hän oli kevyt kun nostin hänet sohvalle viereeni, istuimme siinä pitkään hiljaa sanomatta sanaakaan. Tuijotimme takkaan ja lisäsin sinne puita aika ajoin. Tuli ilta ja olohuoneen ikkunoiden takana suuret valkoiset lumihiutaleet peittivät hämärän maiseman. Oli tulossa talvi. Kun viimeksi tapasimme oli syksy ja kun tapasimme ensimmäistä kertaa oli kesä. Muistan että tapasimme kerran myös varhain keväällä, silloin oli kai huhtikuu. Kerroin tämän kaiken hänelle ja hän kuunteli minua hiljaa sanomatta sanaakaan.