Istuimme usein iltaisin takkatulen loimussa. Ensin puhuimme vähän. Palautimme vanhoja muistoja mieleemme, mutta hyvin varovasti puhuimme menneestä koska se oli arka alue hänelle. Yritin välttää käyttämästä sanoja kuten tanssia, juosta tai kiivetä portaita. Hän huomasi hyvin nopeasti varovaisuuteni ja joskus hän kysyi mitä pelkään. En halunnut loukata häntä, mutta sen olin jo oppinut että häneltä en voi salata mitään, minun on oltava rehellinen sillä hän huomaisi heti jos välttelisin sanomasta jotain suoraan. Kun kerroin hänelle hän ymmärsi. Me aloimme puhua myös tanssista, juoksemisesta ja portaiden kipuamisesta. Välillä aiheet olivat vaikeita hänelle, sillä hän oli ollut hyvä tanssija. Olin joskus ihaillut kaukaa miten hän purjehti lattian poikki. Itse asiassa se taisi olla se kerta kun välillämme oli ensimmäisen kerran jokin kummallinen yhteys. Minä seisoin ylhäällä porrastasanteella ystäväni kanssa ja hän oli alhaalla tanssilattialla. Silloin katseemme kohtasivat kaukaa, mutta tunsin miten hän lävisti minut katseellaan ja olin hyvin otettu siitä että hän näki minut niin kaukana ihmisjoukon keskellä. Ensin ajattelin että se oli vain sattumaa, tai että ei hän minua katsonut, hän katsoi vain jonnekin ylös kaukaisuuteen. Mutta se tunne oli niin voimakas ja kun nyt jälkeenpäin kerroin siitä hänelle hän tunnusti että oli nähnyt minut ja kokenut samanlaisen tunteen. Siteemme vahvistui näin päivä päivältä ja oli yhä selvempää että me kuuluimme yhteen. Uskaltaisin jopa sanoa että meidät oli luotu toisillemme, mutta se on ehkä jo liikaa oletettu. Meitä yhdisti jokin, jokin lanka joka veti meidät yhteen kaukaakin, vuosien takaa ja kaikkien elämän koettelemusten ja kolhujenkin jälkeen me olimme tässä yhdessä. Olimme kerran kiivenneet näköalatorniin. Se ei ollut kovin korkea, mutta sinne pääsi vain portaita. Muistelimme että tornin vieressä oli jalkapallokenttä ja että ylhäältä katsottuna kenttä ja pelaajat näyttivät mitättömän pieniltä. Tornista ei juuri muuta merkittävää näköalaa olutkaan, sillä ympärillä tasaisessa maatossa aukesi mitättömän näköinen kaupunki jossa ei juuri ollut merkittäviä kiinnekohtia. Tavallisia rakennuksia ja viivasuoria katuja. Muistelin että taivaalla lensin paljon lintuja, mutta hän ei ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Olimme siis erilaiset, minä tuijotin taivaita ja hän oli hyvinkin jalat maassa, siis oli silloin.
Ensin hän oli hiukan arka paljastamaan jalkansa. Ne olivat tunnottomat, lihakset olivat surkastuneet. Hänellä ei juurikaan ollut kipuja joka oli kuuleman erikoista, sillä yleensä vammautumisen jälkeen saattaa olla haamusärkyjä ja vaivoja. Hän sanoi olevansa siis onnekas. Se kuulosti minusta oudolta, mutta yritin ymmärtää sen. Hänellä ei kuulemma ollut mitään toivoa saada liikuntakykyään takaisin, joten mikään operaatio tai kuntoutus ei auttaisi, hän olisi tällainen elämänsä loppuun asti. Se tuntui minusta hyvin lopulliselta, mutta toisaalta jos toivoa ei ole ei sitä pidä elätelläkään. Hän tyytyi kohtaloonsa ja minä tyydyin siihen mihin hän tyytyi, en yrittänyt ylittää ymmärrystäni millään asiattomilla ehdotuksilla tai puheilla ihmeparanemisista. En ollut fysioterapeutti, en hieroja, enkä lääkäri, joten tein sen mihin pystyin enkä yrittänyt mitään ylimääräistä. Jos hän pyysi jotain toteutin hänen toiveensa, mutta en kysellyt turhia. En kysynyt onko kaikki hyvin tai voinko tehdä jotain, hän sanoi jos kaikki ei ollut hyvin ja pyysi jos halusin minun tekevän jotain. Säännöt olivat selvät, hän oli tervejärkinen älykäs ihminen joka osasi kommunikoida tarpeensa. Minä olin meistä se joka ei aina osannut puhua tunteistaan ja tuntemuksistaan, minä jos joku aiheutin päänsärkyä niin itselleni kuin hänelle, mutta toki vain joskus ja yhä harvemmin, sillä hän piti siitä huolen etten voinut sulkeutua omiin maailmoihini ja alkaa märehtiä tehtyjä tai tekemättömiä.
Hän teki paljon töitä. Uuvutti itsensä ja näin hänen kasvoiltaan että hän oli usein hyvin väsynyt. Joskus iltaisin hän nukahti sohvalle. Peittelin hänet ja jäin nojatuoliin odottamaan josko hän heräisi. Nukahdin usein itsekin siihen ja aamuyöllä hänen herättyään siirryimme makuuhuoneeseen. Hänellä oli kiire, hän viimeisteli työtään ja kävi luennoimassa säännöllisin väliajoin. Joskus hän oli poissa pari päivää ja minä olin yksin. Silloin vain lepäsin, vältin tekemästä mitään ylimääräistä ja keskityin vain oleelliseen. Kun hän palasi hän oli entistä uupuneempi. Aloin olla huolestunut, tai niin kai me olimme molemmat, sillä hän koki väsymyksen rasitteet ja tiesi itsekin olevansa heikompi kuin ennen. Eräänä päivänä hän sairastui ja minä huolestuin entisestäni. Lääkäri kävi, se oli vain normaalia vilustumista, määrättiin lääkkeet ja lepoa muutama päivä. Hän nukkui monta päivää lähes läpi vuorokauden. Valvoin hänen untaan istuen makuuhuoneen nojatuolissa lukemassa ja tekemässä omia töitäni. Ensin hän oli kuumeinen, mutta parissa päivässä kuume laski. Hän tuli levollisemmaksi ja alkoi virkistyä. Eräänä päivänä havahduin siihen että hän oli huomaamattani herännyt ja tuijotti minua kun luin kirjaa nojatuolissa. Hämmentyneenä katsoin häntä, hän vain tuijotti minua hiljaa sanomatta sanaakaan. Suljin kirjan ja panin sen pöydälle. Menin hänen viereensä ja kosketin viileää otsaa. Kuume oli poissa ja hän oli selvästikin saanut nukuttua väsymyksensä pois. Hän näytti kuihtuneelta ja hauraalta, hän joka oli aina ollut niin voimakas, iloinen ja vahvempi meistä kahdesta. Minä taas tunsin itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kun paneuduin hänen vierelleen ja otin hänet syyliini hän oli kevyt ja hento kuin kukan terälehti. Minun oli varottava särkemästä häntä ja suojeltava ympärillä vellovilta kiireiltä ja paineilta. En tiedä huomasiko hän mitä ajattelin, mutta minusta tuntui että hän ajatteli samoin. Emme puhuneet siitä ääneen, mutta se tuntui ilmeiseltä. Osamme olivat vaihtuneet mutta me olimme yhtä joten sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä.
Oli kevät ja luonto puhkesi kukkaan. Olisin halunnut viedä hänet ulos mutta se oli vielä liian varhaista. Hän oli vasta toipunut ja saattaisi vilustua koleassa kevätsäässä. Emme enää polttaneet tulta takassa sillä se lämmitti aivan liikaa ja aurinko paistoi päivisin huoneen ikkunoista niin että lämpöä oli jo tarpeeksi muutenkin. Entistä useammin havahduin hänen hiljaiseen tuijotukseensa. Hämmennyin ensin, mutta pikkuhiljaa totuin siihen. Hän seurasi minua katseellaan aina kun olin näköpiirissään. Ensin ajattelin että hän tarkkailee minua, että minussa on ehkä jotain vialla, mutta sitten totesin että hän kyllä sanoisi jos jokin asia ei miellytä häntä tai on pielessä. Joskus tein töitä olohuoneessa ja hän lepäsi sohvalla. Kun tuijotus alkoi häiritä keskittymistäni lopetin työt ja menin hänen vierelleen. Ojensin käteni tai hän ojensi omansa. Usein vain istuimme hetken hiljaa, mutta joskus hänellä oli tarina kerrottavanaan. Hän kertoi minulle siitä ajasta kun olimme erossa monta vuotta. Missä hän oli käynyt, mitä tehnyt ja mitä sitten tapahtui. Ensin hän ei kertonut onnettomuudesta, jokainen tarina aivan kuin päättyi siihen että tapahtui jotain odottamatonta, mutta mitä, sitä hän ei kertonut. Minulla oli hyvin vähän hänelle kerrottavaa siitä ajasta kun hän oli poissa, sillä elämäni oli ollut mielestäni hyvin arkipäiväistä ilman mitään suuria kohokohtia. Viimein tajusin ettei mitään kohokohtia tarvittukaan, jokaisesta arkisestakin asiasta syntyi tarina kunhan sen vain osasi kertoa niin että siinä oli jokin juoni ja lopputulos. Aloin siis kertoa hänelle arkisia tarinoitani. Ensin saatoin kertoa vaikka yhdestä aurinkoisesta päivästä, uusista kukista puutarhassa tai linnusta joka oli tehnyt pesän rakentamaani pönttöön. Huomasin että tarinoillani oli selvästikin jokin merkitys vaikka ne olivat hyvin pieniä ja mielestäni mitättömiä. Ajan myötä niistä syntyi pieniä yksityiskohtia jotka sulautuivat kokonaiseen elämään joka meillä oli elettävänämme. Parasta kaikessa oli kuitenkin se että hän oli hyvin kiinnostunut siitä minkä värisiä kukat olivat olleet, oliko niitä paljon ja miltä ne tuoksuivat. Hän saattoi kysyä kuinka monta poikasta linnunpöntössä oli ja minkä ikäisinä ne oppivat lentämään. Olin onnellinen, sillä saatoin ilahduttaa häntä arkisella tietämykselläni, yksinkertaisilla asioilla joilla ei ennen tuntunut olleen mitään merkitystä kellekään muulle kuin minulle. Kevät eteni, päivät lämpenivät ja vihdoin aloimme viettää aikaa lämpimällä suojaisalla terassilla. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, kevään ensimmäiset kukat nostivat päätään ja metsän tuoksu kantautui sieraimiini tuulen mukana. Oli alkamassa ensimmäinen yhteinen kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti