Kolmas

Aloin vierailla hänen luonaan säännöllisesti. Ensin vain päivän vierailuja, mutta sitten vietin jo viikonloput hänen luonaan. Hän oli aloittanut opiskelun ja teki nyt merkittävää tutkimustyötä alallaan joka oli minulle täysin vieras. Minusta ei juurikaan ollut hänelle apua, ehkä paremminkin hänen avustajalleen joka sain kaipaamiaan vapaapäivä minun vierailujeni aikana. Toisinaan hänen kollegansa yliopistolta vierailivat hänen luonaan. En ymmärtänyt juuri mitään siitä mistä he puhuivat ja vietinkin paljon aikaa hänen avustajansa kanssa. Aloimme sovittaa vierailujeni aikatauluja niin että avustaja sai vapaita silloin kun hänellä oli jotain menoja. Näin lopulta melkein jo asuin hänen luonaan. Suhteemme oli muuttunut ystävyydeksi, mutta huomasin että minulla on syviä tunteita häntä kohtaan, en vain tiennyt miten lähestyä häntä ja kertoa niistä. Hän huomasi varmasti levottomuuteni ja tarpeeni puhua, mutta molemmat välttelimme aihetta. Kummallakin lienee ollut omat syynsä. Minä en edelleenkään osannut avautua ja puhua suoraan tunteistani, ja hän ei ehkä halunnut. En tiedä. Välillämme oli kuin jonkinlainen aita tai muuri. Minun muurini oli kyvyttömyys puhua avoimesti ja hän oli rakentanut muurin suojellakseen itseään. Levottomuus kasvoi ja alkoi tietysti vaikuttaa ystävyyteemme.

Hän teki tutkimusta kotona ja minä istuin usein iltaisin yksin olohuoneessa. Ensin keksin itselleni jotain tekemistä. Luin tai kirjoitin, tein töitä, mutta sitten levottomuus valtasi mieleni niin etten pystynyt enää keskittymään mihinkään. Istuin tai makasin sohvalla ja tuijotin takkatuleen. Joskus painoin korvanapit syvälle ja kuuntelin musiikkia sulkeutuen kokonaan tämän maailman ulkopuolelle. Koska avustajalla oli vapaapäivät usein juuri silloin kun minä olin hänen luonaan oli minulla tietysti velvollisuuteni. Joskus hän tuli sohvan viereen ja nykäisi minua hihasta. Otin korvanapit päästäni ja hän huomautti minulle että kello on paljon. Hän huomasi että olen vetäytynyt tästä maailmasta, näki ehkä kasvoiltani että olen tylsistynyt ja veti siitä sen johtopäätöksen että olen ehkä kyllästynyt häneen. Hän ehdotti että voisin lähteä eikä minun tarvitse enää tulla jos se on minulle vaikeaa ja jos koen hänet taakaksi. Ei minulla ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan. Välttelin vastaamasta suoraan, mutta sitten viimein koitti se päivä kun hän raivostui minulle ja minun oli pakko avautua. Että ihmisen pitää mennä näin pitkälle peitelläkseen tunteensa. Annoin muuri ympärilläni mureta ja tunnustin hänelle että tunnen edelleen niin kuin silloin ennen. En halua lähteä enkä jättää häntä, haluan hänet elämääni, hän on minulle edelleen se joka tekee unelmistani totta. Sanoin hänelle: "Etkö muista mitä sanoit silloin kerran, se ole minulle edelleenkin totta." Hän katsoi minua pitkään. Hänen katseensa oli jotenkin outo, epäilevä ja ehkä hiukan ivallinen. Hän kääntyi ja meni pois. Jäin istumaan sohvalle ja katsoin miten ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Olimme riidelleet enkä tiennyt miten tästä edetä.

Hän otti välimatkaa minuun ja ehdotti että en tulisi seuraavana viikonloppuna. Hän vaikutti vihaiselta, ehkä hänellä on työpaineita tai kiireitä. Ajattelin myös että ehkä hänellä onkin joku toinen. Ehkä hän otti minuun yhteyttä vain velvollisuudentunnosta koska olimme sopineet niin. Ei hän ehkä halunnut minua elämäänsä, se olin minä joka olin tunkeutunut hänen elämäänsä. Olin poissa tolaltani, olin menettänyt hänet. Hän oli sittenkin muuttunut ja niin olin minäkin. Emme olleet enää samanlaisia kuin vuosia sitten. Ehkä emme silloinkaan olisi tulleet toimeen keskenämme kuin muutaman kuukauden. Aloin puida asioita mielessäni ja antaa tapahtumille jonkin järjellisen selityksen unohtaen tunteet, niin omani kuin hänen. En mennyt seuraavana viikonloppuna, enkä sitä seuraavanakaan. Emme pitäneet yhteyttä ja ajattelin että hän ei halua minua enää elämäänsä. Hänellä on hänen työnsä, kollegansa, avustajansa ja oma yhteisönsä johon hän kuuluu. Meillä ei ole siis enää mitään yhteistä paitsi tietysti menneisyys. Vieritin siis syyn hänen niskoilleen ja puhdistin mielessäni oman maineeni kyvyttömyydestäni tunnustaa tunteeni avoimesti. Päivä päivältä kuvittelin olevani entistä vahvempi kestämään tämän eron. Ajattelin että olisi ollut paljon parempi jos emme enää olisi kohdanneet uudelleen. Nämä tapahtumat tahrasivat nyt vanhat kauniit muistoni hänestä, enkä siis menettänyt ainoastaan häntä vaan myös kaikki vuosien takaiset kauniit muistot. Vähättelin katkeruuttani, mutta se oli todellista ja teki elämästäni tuskallista.

En saanut häntä mielestäni. Jos ehkä päivisin valveilla saatoin olla ajattelematta häntä, pidin itseni kiireisenä ja näin minulla oli koko ajan niin paljon muuta ajateltavaa että saatoin työntää hänet sivuun. Mutta öisin en saanut unta, ajattelin häntä ja mietin mitä hänelle nyt mahtaa kuulua. Onko kaikki hyvin ja onko hän onnellinen. Täyttyvätkö hänen unelmansa ja kuka ne täyttää nyt kun minä en ole enää hänen elämässään. Olinko minä edes koskaan hänelle tärkeä ja miksi ylipäänsä hän otti minuun yhteyttä. Kun mietin tätä tajusin että en voi päästä hänestä eroon vain kieltämällä hänen olemassaoloaan. Minun on palattava, tavattava hänet vielä kerran ja tehtävä tämä asia selväksi niin itselleni kuin hänelle. Nousin keskellä yötä ja kirjoitin hänelle viestin. Halusin tunnustaa tunteeni häntä kohtaan ja kirjoittaa ne hänelle sellaisena kuin ne mielessäni olivat, mutta sitten tajusin miten helppoa hänen on kieltää ne. Ei, en kirjoita tunteistani, kirjoitan muistoistani. Muistot ovat minulle rakkaita ja hänellä on ne samat muistot. Jos vaikka hän voisikin kieltää tunteeni hän ei voi kieltää yhteisiä muistojamme. Aloitin siis alusta ja kirjoitin pitkään ja hartaasti aina aamuun asti. Kun viesti lähti menin nukkumaan. Suljin puhelimen ja otin herätyksen pois päältä. Nyt päätin nukkua pois univelkani ja kun herään hän on ehkä vastannut.

Kuulin unen läpi miten ovikello soi. Luulin ensin että se on vain unta, mutta sitten havahduin, se soi edelleen ja yhä lujempaa. Olin sulkenut puhelimen joten en tiennyt mitä kello oli. Nousin ja etsin vaatteita mennäkseni avaamaan. Aurinko oli ylhäällä joten päivä oli jo pitkällä ja jollakulla oven takana tuntui olevan jotain hyvin tärkeää koska hän soitti yhä lujempaa. Kömmin tokkuraisena ovelle ja avasin sen. Siellä oli hän ja hänen avustajansa. Katsoin heitä ihmeissäni kuin kysyen mitä nyt, mikä on hätänä. Hän oli silminnähden hermostunut ja levoton. "Miksi et vastaa, miksi olet sulkenut puhelimen etkä vastaa?" hän kysyi. Selitin että olin nukkumassa. Se ei riittänyt, hän halusi tietää miksi nukun päivällä ja miksi en ole mennyt töihin. Miksi kukaan ei tiedä missä olen, olenko sairas ja miksi nukun päivällä, olenko kenties juonut vai mikä minulla on. Menimme keittiöön, istuin tuolille ja selitin etten ole saanut unta öisin ja että päätin nukkua tänään koska vihdoinkin sain unta. "Lähetit minulle viesti, muistatko?" hän kysyi ja vastasin että totta kai muistan. Kirjoitin viestin ja meni sitten nukkumaan. Hän oli levoton, viittasi avustajaansa poistumaan ja jäimme kahden huoneistoon. Istuin häntä vastapäätä, katsoimme tosiamme, minusta näytti että hän olisi halunnut nousta, mutta hän ei kyennyt. Hänkin näytti väsyneeltä, oli selvästi huolestunut ja hermostunut. Olinko minä aiheuttanut tämän kaiken, suistanut hänetkin pois raiteiltaan. Olin varmaankin saanut tämän aikaan ja nyt hän olisi tietysti vieläkin vihaisempi minulle. Olin pettynyt itseeni ja odotin häneltä haukkumista ja saarnaa, minun olisi tietysti pitänyt jättää hänet rauhaan ja olla kirjoittamatta sitä viestiä. En enää edes muistanut tarkkaan mitä olin kirjoittanut, ehkä minun täytyy tarkastaa se jälkeenpäin, olen varmasti kirjoittanut jotain asiatonta väsyneenä ja murtuneena. Pyysin anteeksi, olin pahoillani että olin aikaansaanut tämän kaaoksen, mutta voisin selittää. Hän ei antanut minun jatkaa, hän tuli eteeni ja tarttui minua käsistä. Katsoin häntä, olin juuri avaamassa suuni sanoakseni jotain kun hän pyysi minua vaikenemaan. Olin väsynyt ja tunsin miten käteni tärisivät. Hän oli hiljaa ja vain tuijotti minua. Väistelin hänen katsettaan ja annoin pääni painua. Hän nosti kätensä ja hipaisi poskeani niin kuin silloin kerran kauan sitten. Hämmennyin, se toi mieleeni sen muiston. Pelästyin, sillä muistikuva oli niin todellinen aivan kuin se tapahtuisi uudelleen ja kun nostin katseeni hänen kasvoilleen, silmiin, se tapahtui taas. Salamanisku lävisti minut ja tiesin että se on totta, hän rakastaa minua vielä niin kuin silloin kerran. Mikään ei ole muuttunut. Ehkä maailma on muuttunut ja muuttanut meitä, mutta tunne on edelleen se sama.

Sen päivän jälkeen palasin hänen luokseen. Tai itse asiassa jo sinä päivänä. Emmekä sen jälkeen enää eronneet koskaan.