Viides

Luulen että hän oli hiukan masentunut sairastumisensa jälkeen. Hän huomasi olevansa avuton ja heikko eikä voinut toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan ajattelemassaan aikataulussa. En voinut juuri auttaa häntä, ainoa mitä voin oli olla läsnä ja paikalla silloin kun hän eniten tarvitsi minua. Ehkä paneuduin liikaa omiin toimiini ja hän kärsi siitä. Tai sitten hän ehkä oli tyytyväinen että en koko ajan keskittynyt vain häneen vaan että minulla oli myös muita aktiviteetteja. Tein töitä edelleen mutta en enää niin paljon kuin ennen. Kun hän tarkkaili minua minusta tuntui aivan kuin hän olisi arvioinut toimiani. Ehkä hän oli huojentunut siitä että elämässäni oli muutakin, ehkä hän pelkäsi puolestani, siis että jos hänelle tapahtuu jotain minä en jää aivan toimettomaksi. En tiedä, emme puhuneet siitä silloin. Emme kumpikaan olleet silloin vielä kypsiä ajattelemaan asiaa. Hän kuitenkin pohti jotain sellaista josta minä en tiennyt enkä voinut olla varma. Annoin hänen keskittyä ajatuksiinsa, sillä tiesin että hän kertoo minulle sitten kun on siihen valmis.

Kesän kynnyksellä liikuimme entistä enemmän ulkona ja kohtasimme monia esteitä ja vastoinkäymisiä. Ei ollut helppoa mennä sinne minne halusi ja joskus pääsimme vain puoleen matkaan kun meidän oli jo käännyttävä takaisin. Liikkuminen luonnossa oli vaikeaa, usein täysin mahdotonta. Pyörätiellä oli edelleen hiekkaa ja jalkakäytävien reunukset olivat yllättävän korkeita. En ollut koskaan ennen kiinnittänyt asiaan huomiota ja nämä toteamukset saivat minut ymmälleen, miten vaikeaksi ja luoksepääsemättömäksi maailma oli rakennettu. Ensin se ärsytti minua, sitten olin vihainen, mutta lopulta monet esteet vain huvittivat meitä. Kun törmäsimme johonkin eteemme tulleeseen esteeseen tutkimme sitä ja mietimme sen tarkoitusta. Lopulta laskimme leikkiä insinöörien taidonnäytteille ja nauroimme typerästi kasaan kyhätylle maailmalle. Voiko ihminen olla niin tyhmä että rakentaa tällaisia esteitä itselleen, niistä kärsivät lapset ja aikuiset eikä niille löydy mitään järjellistä selitystä.

Istuimme aamuisin terassilla juomassa kahvia. Aamiainen oli usein niukka sillä kumpikaan emme olleet nälkäisiä niin varhain. Hän oli tarkka ruokavaliostaan, hänen piti, ja minä keskityin enemmänkin kahviin herätäkseni uuteen päivään. Katselin hänen käsiään, hän oli laihtunut ja kädenselkiin oli tullut ryppyjä. Eivät ne oikeastaan olleet ryppyjä, iho vaan oli vetäytynyt kuihtuneen kehon päälle poimuiksi. Olin huolestunut hänen tilastaan. Hän oli hiljainen eikä juuri puhunut tuntemuksistaan. Olimme ulkoilleet raittiissa ilmassa, levänneet paljon, mutta tekemättä jääneiden töiden paineet alkoivat painaa häntä. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä mitään mutta hän halusi saattaa työnsä loppuun. Oli kulunut melkein kuukausi siitä kun hän sairastui ja jätti sen kesken. Toisaalta tiesin että tauko tekisi hyvää, ajatukset järjestäytyisivät hänen päässään ja työn loppuun saattaminen olisi ehkä helpompaa nyt myöhemmin. Hänen ei tarvitsisi ehkä panostaa niin paljon, tehdä vain se mikä on jo valmiina hänen ajatuksissaan. Hän ei kuitenkaan jatkanut ja se huolestutti minua. Oliko jotain mitä en tiennyt, oliko jokin asia sittenkin hullusti ja hän ei kertonut sitä minulle. Hän oli kuitenkin iloisempi kuin ennen. Nauroimme ja laskimme leikkiä vakavillakin asioilla joten henkisesti hän oli vahva, taas pitkästä aikaa vahvempi kuin minä. Sinä aamuna hän meni työhuoneeseen ja ajattelin että ehkä hän tänään jatkaa. Jossain vaiheessa hän kutsui minua. Se oli epätavallista sillä avustaja oli paikalla sinä päivänä ja yleensä teki kaikki työt ja minä sain keskittyä omiini. Menin tietenkin niin kuin aina kun hän kutsui. Hän makasi lattialla, hän oli pudonnut. En ymmärrä miten se oli voinut tapahtua, oliko hän yrittänyt nousta, vai oliko vain tapahtunut jokin vahinko. Olin hämmentynyt ja kysyin onko kaikki hyvin, joka luonnollisesti oli hyvin tyhmä kysymys. Kun nostin hänet ylös mietin mitä oli voinut tapahtua. Huoneessa ei ollut mitään mihin hän olisi voinut kurkottautua ja pudota. Tietysti jos hän oli istunut huonosti hän olisi saattanut vahingossa pudota, mutta se ei ollut ilmeistä. Kaikki tavarat olivat siististi paikoillaan joten hän oli vain pudonnut ei muuta. Kaikki näytti olevan päälisin puolin kunnossa. Ainoa outo asia oli se että hän oli pudonnut ja että tavoistaan poiketen hän pyysi minulta anteeksi. Hämmästyin, sillä en tiennyt mitä hän pyysi anteeksi. Ei ollut mitään syytä. Emmin hetken, mutta kun hän kääntyi koneensa puoleen ja jatkoi, poistuin huoneesta. Asia jäi vaivaamaan mieltäni, tapahtumassa oli jotain outoa. Kuulin miten hän alkoi kirjoittaa joten hän oli uudelleen aloittanut työt.

Kesän ensimmäiset päivät kuluivat leppoisasti. Teimme töitä ja ulkoilimme. Päivä päivältä hän voimistui ja olin iloinen siitä vaikkakin sen erään aamun oudot tapahtumat mietityttivät minua edelleen. Eräänä päivänä hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan kaupunkiin. Hän oli menossa yliopistolle ja kävisi samalla asioilla. En ollut koskaan tehnyt näitä retkiä hänen kanssaan, avustaja oli aina hoitanut ne, joten oli vähän epävarma mutta lupauduin kuitenkin. Toisaalta minulla oli paljon omiakin töitä, mutta voisin siirtää niitä myöhempään, en halunnut sanoa hänelle ei. Sinä iltana hän oli levoton, huomasin miten hän liikehti ympäriinsä päämäärättömästi. Hän tuli luokseni kun viimeistelin vielä töitäni ja kysyi oliko minulla vielä jotain tärkeää kesken. Sanoin voivani lopettaa jo ja suljin koneeni. Hän meni sohvan luo ja minä seurasin häntä, nostin hänet sohvalle niin kuin aina ja istuimme siinä vierekkäin. Hän kysyi sytyttäisimmekö takan sillä on hiukan viileää. Se oli totta sillä päivällä oli alkanut tuulla ja ilma oli viileämpää kuin normaalisti, joten sytytin takan. "Muistatko kun olit täällä ensimmäistä kertaa?" hän kysyi ja toki muistin se oli se päivä jona oli satanut ensilumi. Istuimme sohvalla, tuijotimme takkaan ja ulkona satoi suuria valkoisia lumihiutaleita. Sitten hän alkoi kertoa omia muistojaan. Hän oli odottanut minua, jo sinä päivänä kun hän oli muuttanut tänne hän oli etsinyt yhteystietoni, mutta kesti monta kuukautta ennen kuin hän kirjoitti viestin. Hän oli empinyt pitkään ja miettinyt. Miettinyt minua ja itseään, sitä mitä oli tapahtunut aikaisemmin ja mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen. Toisina päivinä hän oli ollut vakuuttunut siitä että tänään hän ottaa minuun yhteyttä ja sitten perunut valmiiksi kirjoittamansa viestin. Viimein viesti oli lähtenyt aivan kuin vahingossa, hän oli pelännyt että en vastaa tai jos vastaan on vastaus jotain epämiellyttävää tai kielteistä. Hän oli pelännyt että en tulisi vaikka olin ehdottanut tapaamista hänelle, ja tapaamisemme jälkeen hän oli pelännyt etten enää palaa. Ja sitten palasin ja hän oli pelännyt että lähden. Sitten lähdin ja hän oli pelännyt etten palaa. Ja sitten palasin ja nyt olemme tässä. Tarina oli liikuttava ja se tapa jolla hän sen kertoi oli sydäntä särkevä. Tunsin itseni kuin hulttioksi, olin tullut ja mennyt ja lähtenyt ja palannut, mutta kaikki nämä vaiheet oli pitänyt käydä läpi jotta tähän oli päädytty. Eikä syy ollut yksin minun. Hän lähetti minut pois ja sanoi että on parempi etten palaa. Olimme toteuttaneet hyvin alkeellista käyttäytymismallia johon niin keskinkertaiset kuin täydellisetkin ihmissuhteet perustuvat. Tämä tuntui nyt täydelliseltä, mutta oli ollut kerran hyvin keskinkertaista. Ilman sitä kannattelevaa voimaa joka oli meidät yhdistänyt vuosia sitten emme olisi nyt tässä. Tiesimme sen molemmat.

Sen illan jälkeen olimme kutakuinkin käyneet koko yhteisen historiamme läpi. Jos jotain vielä oli, se oli se, mitä oli tapahtunut kummallekin silloin kun olimme erossa, mutta se ei ollut tärkeää, se ei ollut yhteistä historiaamme.