Kuudes

Kerran hän vei minut juoksuradalle ja ehdotti että juoksisin radan ympäri. Katsoin häntä hämilläni, olisiko hän tosissaan. En ollut koskaan ollut mikään pikajuoksija, minulla ei ollut räjähtävää voimaa. Lisäksi lihakseni olivat olleet joskus pahasti tulehtuneet ja vieläkin reiden lihaksen kiinnityskohta vaivasi aika ajoin. Se voisi repeytyä koska tahansa jos tekisin jonkun äkillisen voimakkaan liikkeen. Sanoin: "Juostaan kilpaa." Hän räjähti nauramaan ja syleilimme tosiamme huvittuneina. Kiersimme kuitenkin radan yhdessä, kerroin miten olin joskus voittanut suunnistuskilpailun vähän niin kuin vahingossa. Hän sanoi että ei se ollut vahinko, minulla oli vieläkin juoksijan vartalo. Katsoin häntä, oliko hän tosissaan. Saattoi olla, sillä se miten hän oli tarkkaillut minua ja liikkumistani oli antanut hänelle ehkä aihetta ajatella niin. Lisäksi hän tunsi vartaloni jokaisen kohdan joten hän tiesi millainen olen. Työnsin käteni hänen tuulen lietsomaan tukkaansa ja sanoin: "Minun juoksuni on jo juostu." Hän tyytyi vastaukseen ja suuteli kättäni.

Se kesä oli kaunis ja lämmin. Muistan sen siitä että hän oli kaunis ja lämmin. Kaikkien käymiemme keskustelujen jälkeen välillämme ei enää ollut mitään esteitä. Muuri oli murrettu ja tabut rikottu. Olimme avoimia ja rehellisiä, välillämme vallitsi täysi luottamus. Teimme asioita joita kumpikaan ei ollut tehnyt aikaisemmin. Kaikki oli uutta ja jännittävää, kokemukset kasvattivat meidät yhä tiiviimmin yhteen. Elämä oli hyvin helppoa pienistä epäkohdista huolimatta, siis sellaisista että emme voineet vierailla paikoissa joissa ei ollut hissiä tai kulkea luonnossa ilman hyväkuntoisia teitä tai riittävän leveitä polkuja. Emme käyneet hiekkarannalla tai kiivenneet vuorille, mutta saatoimme lentää kuumailmapallolla niiden yli tai edetä maastoautolla tiettömiä taipaleita. Löysimme mitä mielikuvituksellisempia paikkoja ja tapoja viettää vapaa-aikaa yhdessä.

Vajaassa vuodessa oli elämäni muuttunut täysin. Joskus havahduin ajattelemaan miten olinkaan tuhlannut aikaani ennen kaikkeen tavanomaiseen ja sovinnaiseen. Olin työssäni ja yksityiselämässäni ollut hyvin kaavamainen, sovittanut aikatauluja ja tapaamisia, viettänyt aikaa ystävieni kanssa kaiken sellaisen parissa jota muutkin tekivät. Emme juurikaan olleet tehneet mitään epätavallista vaan järjestäneet juhlia, viikonloppuja ja lomia hyvin tyypilliseen tapaan. Mutta nyt en voinut varmaksi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Minne menemme, mitä teemme ja ennen kaikkea mitä uutta keksimmekään tehdä, sillä emme todellakaan tee mitään tavanomaista eikä välttämättä edes sovinnaista. Elämääni oli tullut positiivista odottamatonta jännitystä joka teki jokaisesta alkavasta päivästä mielenkiintoisen. En enää maannut aamuja sängyssä miettien miten tämäkin päivä saatetaan loppuun. Ei, herättyäni nousin ja ajattelin mihin uuteen ja mielenkiintoisen tämä päivä voi meidät johtaa.

Kaikki päivät eivät olleet pelkkää seikkailua eikä tarinamme toki ollut kaikilta osin kuin unenomaista satua. Oli hyvin arkisia päiviä jotka vietimme kotona tekemättä mitään. Ne olivat lepopäivä jotka pyhitimme toisillemme. Joskus söimme aamiaisen sängyssä, joskus terassilla. Sateisina päivinä saatoimme kattaa retkiaterian olohuoneen lattialle. Syyskesästä kattaukseen lisättiin mansikat ja kermavaahto, juhlapäivinä oli samppanjapullo jäissä. Olohuoneen kattoon ripustettiin aurinkolamppu ja makasimme sen alla vähäpukeisina kuin paahteisella hiekkarannalla. Näihin päiviin liittyi paljon sellaisia yksityiskohtia joista ei koskaan kirjoiteta. Sellaisia hyvin henkilökohtaisia kokemuksia joita eivät sanat riittäisi kuvaamaan, ihmisen kehittymättömässä kielessä ei ole olemassa sellaisia sanoja. Eikä sanoja aina tarvittukaan, katse tai ele riitti paljastamaan mitä mielessä liikkui ja se mitä mielessä liikkui oli jotain sellaista jota ei voi aina edes pukea ajatuksen tasolla. Se ei ollut ajatus, se oli enemminkin kuin jonkin vaiston ohjaama teko tai ele joka johti toiseen.

Nämä päivät liittyivät toisiinsa helminauhan tavoin, jokainen oli samanlainen mutta eri valossa se loisti ja hehkui yksittäisen helmen tavoin. Olisit voinut tunnistaa jokaisen yksittäisen helmen, muistaa sen alkuperän ja paikan josta se sukellettiin, mutta nauhana ne olivat täydellinen kokonaisuus. Aivan kuin sateen pirstoma taivas on vain sateen pirstoma taivas, yksittäinen pisara on vain häviävän pieni osa sitä, niin nämä päivät kokosivat yhteen kokonaisen elämän, sen maiseman jossa me vaelsimme yhdessä. Hän hehkui valoa ja lämpöä, hänen katseensa lävisti taivaan niin kuin auringon säde putkahtaa esiin pilviverhon takaa. Hän oli taas hyvin voimakas ja kannatteli minua hymyllään, eleillään ja olemuksellaan läpi näiden päivien. Ilman häntä olisin ollut vain tyhjä ihmisen kuori, niin ajattelin. Olin ollut vain tuo kuori monta vuotta, mutta nyt olin täysi ja se pursui minusta ulos elämänilona jonka jaoin hänen kanssaan.