Ensimmäinen

"Tiedätkö", hän sanoi, "minusta tuntuu että tärkeintä ei ole toteuttaa omia unelmiaan. Tärkeämpää on toteuttaa jonkun toisen unelma ja tehdä hänet näin onnelliseksi."

Hän katsoi minuun, syvälle silmiini. Tuli lähemmäs, niin että hänen kätensä kosketti minua kuin vahingossa. Hetki hetkeltä hän oli yhä lähempänä ja viimein kun tunsin miten hän painautui minua vasten olivat huulemme jo ehtineet suudelmaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja tunsin miten hänen rintansa sykki minua vasten. Olin kuulevinani sydämen lyönnit, mutta se oli omani joka takoi rintakehääni vasten niin että kuulin vereni kohinan korvissani. Hetken leijuimme pilvissä taivaan sineä vasten kunnes ovi avautui. Se oli kuin auringon kirkas säde joka lävisti pilviverhon ja sokaisi meidät hetkeksi. Etäännyimme hetkessä toistamme ja aivan kuin hiukan häpeillen käännyimme ovelle päin. Tulija ei edes huomannut meitä, kulki kiireesti ohitsemme, mutta tunnelma oli jo tiessään. Kun katsoin häneen tunsin lievää kiusaantuneisuutta, kaikki tapahtui niin äkkiä ja oli ohi saman tien. Hänen silmänsä olivat edelleen ne samat syvät lähteet joista virtasi outo valo ja lämpö joka sai kehoni väreilemään. Hän piti minua edelleen kädestä ja sanoi: "Toiveilla on tapana toteutua ja unelmista tulee kerran totta." En tiedä aivan varmasti mitä hän sillä tarkoitti, oliko hän kenties onnellinen tai onnellisempi kuin hetkeä aikaisemmin. En tiedä toteutuiko hänen unelmansa vai oliko se vain vahinko. Ehkä olin laukaissut hänessä jonkun muiston ja läsnäoloni korvasi hänelle jonkun toisen poissaolon. En tiedä, siinä olimme me, ei ketään muuta.

Ovi oli auki ja ihmisiä alkoi valua huoneeseen. Joku tuli puhuttelemaan häntä ja minä vetäydyin kauemmas. Seurasin häntä kun hän puhui vieraan kanssa. Hän oli hyvin määrätietoinen, avoin ja iloinen. Välillä hänen katseensa tavoitti minut. En osannut lukea hänen silmistään katsoiko hän minuun vai katsoiko hän vain vieraan ohi hänen taakseen siihen kohtaan jossa minä satuin seisomaan sillä hetkellä. Hänen silmissään oli kuitenkin jotain joka viestitti minulle että hän edelleen tunsi läsnäoloni ja oli kiinnostunut siitä missä minä olen. Kun huone täyttyi puheensorinasta vetäydyin ovelle ja lähdin pois. Olin kuin unessa enkä tiennyt oliko se mitä tapahtui totta vai vain unelmaa. Jos se oli totta hän ottaisi minuun yhteyttä, jos se oli vain unelma siitä voisi ehkä kerran tulla totta niin kuin hän sanoi.

Vähään aikaan en kuullut hänestä mitään. Hän oli kiireinen ja varattu koko ajan. Ihmiset piirittivät häntä, olivat kiinnostuneita hänen mielipiteistään ja halusivat kuulla häntä, koskettaa ja olla lähellä, sillä hänessä oli jotain valovoimaista joka antoi muille uskoa, toivoa ja lohtua. Minä pysyttelin poissa, sillä väkijoukossa hänen kanssaan en voinut päästä niin lähelle kuin halusin. Olisi ollut hyvin tuskallista olla siinä voimatta kuitenkaan olla täysin läsnä ja omistautunut hänelle. Ehkä hän koki samoin, en tiedä.

Jonkin ajan kuluttua sain viestin, hän halusi tavata minut. Olin hermostunut sillä en tiennyt täysin varmasti mitä se tarkoitti. Tarkoittiko se sitä että vain tapaisimme, keskustelisimme ja sopisimme että se mitä tapahtui oli vain sattumaa, kuin onnettomuus joka tapahtui vahingossa. Että sillä ei olisi mitään merkitystä, se olisi ollut vain väärinkäsitys. Ehkä hänellä olisi selitys sille miksi niin kävi. Ehkä hän ei ollut silloin oikein oma itsensä, ehkä muistutin hänelle jostain joka oli tapahtunut joskus ennen ja hän oli hämmentynyt siitä. Ehkä hänellä oli stressiä eikä hän osannut purkaa sitä ja se johti odottamattomaan tilanteeseen ja ennustamattomaan käytökseen. Pelkäsin että olin ehkä ymmärtänyt hänet väärin, lukenut väärin hänen sanojaan ja ajatuksiaan. Ehkä olin ollut hänelle sillä hetkellä vain jonkun toisen korvike, kuin muisto jostain menneestä. Rohkaisin itseni ottamaan totuudesta selvää, siirsin omat toiveeni ja unelmani taka-alalle ja päätin keskittyä vain siihen mitä hänellä on mielessään. En halunnut hämmentää häntä enää enempää, en seikkaa hänen ajatuksiaan, sillä hän oli suurenmoinen ihminen jota minun tuli kunnioittaa. Halusin suojella häntä itseltäni, tunteiltani ja ajatuksiltani.

Tapaamisemme oli sovittu ravintolaan, joten siihen ei liittyisi mitään kovin intiimiä. Tapaisimme, keskustelisimme, söisimme hyvin ja tiemme eroaisivat hyvässä hengessä ja täydessä yhteisymmärryksessä siitä mikä tilanne välillämme on. Valmistauduin siis kohtaamaan totuuden en unelmaa. Rohkaisin itseäni, valoin uskoa siitä että näin olisi parasta. Me olimme hyvin erilaiset eikä meillä olisi mitään yhteistä, loukkaisimme vain toisiamme uskottelemalla jotain muuta. Olin valmis, olin rohkea, mutta silti jokin painoi mieltäni. Unelmasta luopuminen on tuskallista vaikka tietäisitkin ettei unelmasta voi tulla totta. Ihmisellä on aivan liian paljon harhakuvitelmia niin itsestään kuin muista. Hän luulee olevansa jotain muuta kuin mitä itse asiassa tietää olevansa. Vaikka tuntisit itsesi miten hyvin tahansa alat jossain vaiheessa kuvitella voivasi muuttua. Muutos on ehkä mahdollinen, mutta et ole siihen kuitenkaan kypsä ja valmis. Haluaisit sitä ehkä, mutta sinulla ei ole kykyä toteuttaa sitä. Kävelin kohti vääjäämätöntä kohtaamista lukien mielessäni tätä mantraa. Minun täytyy myöntää että uskoni itseeni horjui, joka askeleella kun lähenin kohtauspaikkaa tulin yhä enemmän epätietoiseksi siitä kuka olen, mitä ajattelen ja miten minun pitäisi toimia että toimisin oikein niin itseäni kuin häntä kohtaan.

Hän oli tapansa mukaan hukan myöhässä. En pannut sitä pahakseni sillä tiesin sen ja osasin odottaa sitä. Silti oli hämmentävää kuulla hänen nöyrin anteeksipyyntönsä myöhästymisen johdosta. Se oli niin aito ja sydämellinen että menin pois tolaltani jo tästä kohteliaisuudesta. Tunsin miten itsetuntoni heikkeni hetki hetkeltä aivan kuin se olisi valunut hiekkana mereen. Jokainen hänen sanansa, lauseensa, katseensa ja eleensä oli kuin aalto joka pyyhkäisi ylitseni ja minusta oli kerta kerran jälkeen jäljellä yhä vähemmän. Olin mennyttä, rohkeuteni oli tiessään ja tunsin miten sydämeni löi yhä lujempaa, käteni hikosivat ja ääneni alkoi väristä kun yritin sopertaa joitain niistä lauseista joita olin tapaillut matkallani tänne. Hän kysyi: "Voitko hyvin?" ja vastasin siihen: "En ole oikein oma itseni." Katseeni lankesi pöytäliinaan, mittailin sen teräviä laskoksia ja siirsin aterimia hiukan kauemmas toisistaan. Hän oli pitkään hiljaa, tunsin miten hänen katseensa kosketti minua. Ensin hän katsoi kasvoihini, etsien ehkä otsaryppyjä, sitten hän mittaili silmäkulmiani ehkä nähdäkseen kostuisivatko ne. Tunsin miten hänen silmänsä kulkivat käsivarttani pitkin sormiini jotka lepäsivät pöydällä tapaillen haarukkaa, sitten hän tarttui käteeni sanomatta mitään. Katsoin hänen kättään kädelläni, tunsin sen lämpimän ja pehmeän kosketuksen. En saanut silmiäni irti siitä vaikka tunsin miten hän tapaili katsettani. Yhtäkkiä hän nosti kätensä ja hipaisi poskeani, minun oli pakko nostaa katseeni. Kun näin hänen palavat silmänsä tunsin miten salamanisku lävisti minut, tämä ei ollutkaan totta, tämä oli unelmaa.

"Muistatko, enkö minä sanonut sinulle?" hän kysyi. Olin ymmälläni, muistelin ja totesin että hän oli sanonut. Järkkynyt mieleni harhaili epävarmoilla poluilla enkä osannut siis tulkita totuutta todeksi. Elin unelmaa jota en uskonut todeksi ja se teki minusta epävarman hetkellä jolla minun olisi pitänyt olla se rohkea ja järkkymätön joksi itseäni luulin. "Olemme puhuneet vain vähän, joten muista jokaisen sanasi," vastasin hänelle ja hän hymyili minulle viehättävästi. Hänen silmänsä keimailivat katseellani ja hänen hymynsä tarttui myös minuun. En tiedä mille hymyilin ja miksi, sillä hymyilin hänen hymyään. Olin kuin peili joka heijasti hänen ilmettään, tunsin että jokin hänessä oli tarttunut minuun. Oliko se tunne, olemus, tapa kohdata toinen ihminen, en tiedä mutta se oli jotain joka ei ollut minussa. Jokin joka virtasi hänestä ja tarttui minuun temmaten minut mukaansa kuin tuuli tempaisee lehden puusta. Leijuin ja lensin sen vietävänä kunnes laskeuduin hänen katseensa syleilyyn jolla hän kannatteli minua läpi tämän hetken siihen seuraavaan josta emme kumpikaan vielä tienneet mitään. Olisi kohtuutonta väittää että olin kuin lumottu hänen seurassaan, sillä joku voisi ymmärtää sen väärin. Olin lumottu mutta hyvällä tavalla ja kaikella oikeutuksella, hän ei tehnyt mitään vääryyttä minua kohtaan vaikka olinkin kuin huumatta vailla omaa tahtoa. Ja silti sisimmässäni halusin juuri sitä, en kieltäytynyt enkä yrittänyt pyristellä vastaan, olin onnellinen saadessani olla hänen lumoissaan vailla mitään ennakkoluuloja ja esteitä. Olin kuin kesy lemmikki joka olisi voinut juoda vaikka myrkkyä hänen tarjoamanaan, mutta hän ei toki tarjonnut sitä, hän tarjosi aivan jotain muuta.

Tunnelma oli leppoisa ja lämmin. Söimme ja joimme, kerroimme kuulumisia. Nauroimme sattumuksille joita olimme kohdanneet ja johdattelimme näin toisiamme hiukan lähemmäs itseämme, tuntemaan toisemme paremmin. Sitten hän jossain vaiheessa vakavoitui, näin miten hänen kasvonsa peittyivät varjoon ja hän vetäytyi hiukan taaksepäin. Odotin iskua tietämättä mikä se olisi, mutta tiesin että se on tulossa. "Haluaisin tutustua sinuun paremmin," hän aloitti ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi: "mutta olen lähdössä pitkäksi aikaa pois". Ymmärsin tai olin ymmärtävinäni että tämä olisi alun loppu. Toisaalta tajusin että ehkä sittenkin ymmärsin väärin. Yleensä juuri tällaisessa tilanteessa sanon jotain harkitsematonta joten päätin olla sanomatta mitään, katsoin vain häntä ja nyökytin. Ymmärsin heti että hän voi käsittää eleeni väärin aivan kuin että olisin tyytyväinen tilanteeseen jota suinkaan en ollut. Nyökytykseni olisi hänelle ehkä viesti siitä että mielestäni näin on hyvä joten minun oli sanottava jotain korjatakseni mahdollinen erehdys. "Niinkö?" sanoin hiukan hämmästyneeseen äänensävyyn ja jatkoin: "Elämällä on tapana luoda haasteita mutta samalla antaa myös uusia mahdollisuuksia, eikö?"

Hän kastoi minua pitkään ehkä miettien mitä sillä tarkoitin. Yritin olla mahdollisimman diplomaattinen antaen hänelle vaihtoehdot niin haasteeseen kuin mahdollisuuteen. Ehkä se hämmensi häntä ja niin kuin aina on paljon helpompaa ymmärtää väärin, joten se mahdollisuus oli edelleen olemassa. "Niin, olet aivan oikeassa. Kyseessä on sekä haaste että mahdollisuus," hän vastasi, loi katseensa pöytään, tarttui viinilasiin ja kohotti sen. "Mutta niin kuin sanoin, haluaisin tutustua sinuun paremmin. Ehkä sitten myöhemmin," hän jatkoi ojensi lasin minua kohti. Nostin omani, kilistimme ja joimme.

Mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia, eikä vähäisimpänä se että hän oli lähdössä. Hän siis olisi poissa pitkään enkä tietäisi varmuudella tapaammeko enää koskaan. Se oli hämmentävää, tunne ja järki eivät kohtaa, vaikka olen aina kuvitellut voivani jotenkin yhdistää ne, nyt olen taas tilanteessa jossa se ei ole mahdollista. Hämmentävät tilanteet tuovat esille ihmisen ajattelun keskinkertaisuuden, luulet olevasi hyvin älykäs ja voivasi ratkaista hankaliakin ongelmia, mutta aina tulee jostain vastaan tilanne tai haaste johon et pysty keksimään helppoa ratkaisua, jos ratkaisua ollenkaan. Elämällä on tapana olla hyvin mutkikasta ja hankalaa silloinkin kun kaikki on näennäisesti hyvin. Hän huomasi hyvin nopeasti että olin vaipunut ajatuksiini ratkomaan tätä dilemmaa, katsoi minua alta kulmain kysyvästi sanomatta mitään. Ymmärsin että minun on yritettävä selittää hänelle pohdintojani, mutta miten selittäisin. Päätin olla selittämättä ja tokaisin vain ohimennen: "Elämä on hämmentävää …" jatkamatta lausetta sen pidempään. Hän taisi ymmärtää sen että en ollut avoin ajatusteni suhteen ja menin siitä mistä aita oli matalin, yritin yliolkaisella tokaisulla välttää arkaa aihetta, omaa keskikertaisuuttani. "Kun järki ja tunne eivät kohtaa ihminen hämmentyy," hän sanoi ja jatkoi, "mutta siksi on keksitty taide, jotta ihminen voisi tulkita tunteitaan silloinkin kun ne ovat ehkä järjenvastaisia". Katsoin häntä, tunsin miten hämmästyksen ilme levisi kasvoilleni, hän oli kuin lukenut ajatukseni, mutta hänen vastauksensa oli vielä hämmentävämpi. En tiedä ymmärsinkö oikein, oliko se leikkiä vai totta, ajatteliko hän todellakin niin vai oliko se vitsi, mutta hymyilin ja nyökytin päätäni. Päätin olla sanomatta sanaakaan.